Levyarvio: Raphael Saadiq on aikamme kultasormi – Menestysartistien kaverin uusi levy on hyvällä tavalla synteettinen

Raphael Saadiq
Jimmy Lee
Columbia

Raphael Saadiqin ensimmäinen suursuosion saavuttanut bändi Toni! Tony! Toné! oli hiukan retrompi kuin muut new jack swing-bändit – tyylikkäällä ja kepeällä tavalla.

Soolourallaan Saadiq onkin sitten tähän saakka ollut kiinni moitteettoman tyylitajuisesti menneisyyden soundeissa.

Tuottajana, muusikkona ja jonkinlaisena artistien uskottuna miehenä Saadiqin CV on mykistävä. Sieltä löytyvät yhtä lailla legendat kuin kulttuuriamme juuri nyt muovaavat mahtihahmot Elton Johnista ja Mick Jaggeristä Beyoncéhen ja Lady Gagaan.

Raphael Saadiq on kenties aikamme Nile Rodgers. Hänellä on sormensa pelissä myös siinä millaiseksi musiikki tulevaisuudessa muotoutuu.

Uudella soololevyllä on havaittavissa kaksi selkeää eroa aiempiin.

Ensimmäinen on se, että Saadiqin yhteistyö aikamme kovimpien artistien kanssa kuuluu hänen musiikissaan selvemmin kuin koskaan. Taidokas mutta leimallisen retro bändisointi on jäänyt taka-alalle ja levyn yleissoundi on sävyltään hyvällä tavalla synteettisempi.

Toinen suuri ero on äänessä. Aiemmilla soololevyillään laulu on ollut kuin yksi soitin bändissä: usein selkeän johtavassa roolissa, mutta silti punottu kokonaisuuteen. Uudella levyllä Saadiq on ottanut äänenkäytöllään tilan haltuun aivan eri tavalla. Vuodet ja yhteistyökumppanit ovat tuoneet tervettä egoa ja varmuutta hommaan, ja laulu on miksattu hyvin dominoivasti. Tämä on ehkä selvimmin soulin historiaan viittava puoli uudella levyllä. Saadiq ottaa levyllään itselleen sen tilan, joka on kuulunut laulajille Aretha Franklinista ja Beyoncésta Al Greeniin ja Luther Vandrossiin.