2000-luvun alussa määriteltiin uudestaan eräitä retroelementtejä hyödyntäviä juttuja. Niille keksittiin uusia nimiä ja tätä nujazz-oivallusta koitettiin turhaan RinneRadionkin ylle sovitella.
RinneRadio on Rokista (1996) lähtien tehnyt varsin tarkkaan omaa juttuaan. Vaikka miehet Tapani Rinteen ympärillä ovat vaihtuneet, yhtyeen soundi on pysynyt selkeästi tunnistettavana. Lattekahviloiden taustamusiikiksi RinneRadion tavara kuitenkin on liian kalevalaista ja monimuotoista. Se tuoksahtaa metsälle ja suolle, ja on paikoin vaarallista.
Plus on nykyisen RinneRadio-tiimin toinen kiekko. Tapani Rinne pitää sitä tämän kokoonpanon ensimmäisenä varsinaisena studiolevynä. Lopputulos on ahdistava. Industrial-vivahteita ja rytmillisiä häiriöelementtejä on runsaasti ja mainiot oivalluksetkin peittyvät niiden alle. On vaikea löytää asentoa, jossa levyä pitäisi kuunnella.
Tällä kertaa RinneRadio on luonut nimekkäiden avustajien, kuten Pekka Kuusiston ja Tommy Lindgrenin, avittamana paketin, joka kirskuu ja natisee, vaappuu ja viheltää. Vaarallinen on muuttunut pelottavaksi. Plus on nimensä mukaisesti enemmän, itse asiassa liian paljon.
