RINNERADIO: Nao

Bändin koko tuotannon ihailijana olin aluksi hiukan pettynyt Naoon, jota melkein voi pitää Tapani Rinteen soololevynä. Pitkähkön levytystauon jälkeen odotin jatkuvasta kehityksestä tunnetun RinneRadion muuttuneen enemmän, ja kenties funkymmaksi. Kun peruskonsepti olikin sama, rytmit hyvin tasatahtisia ja Tapani Rinne edelleen keskittyy laajasta torviarsenaalistaan lähes pelkästään sopraanoon, kuunteluelämys tuntui ensin turhan tutulta. Ironista sikäli, että levy on tehty eri tavalla kuin kaikki edeltäjänsä. Ensimmäistä kertaa käytetään ulkopuolisia tuottajia. Jori Hulkkonen on rakentanut pohjat kolmeen ja Veikka Erkkola neljään raitaan. RinneRadion perkussionisti Zarkus Poussa sekä Rinteen ja äänittäjä Pauli Saastamoisen tiimi kumpikin yhden kappaleen. Poussan kanssa live-kokoonpanoon yhä kuuluva Jari Kokkonen vain vilahtaa levyllä. Scratcheja ja sämpläystä ei tällä kertaa käytetä lainkaan, sen sijaan puhallinsoundeja (bassoklarinettiakin kuullaan hiukan) on paikoin manipuloitu.
Ratkaiseva käänne parempaan kokemuksessani Naosta tapahtui yhtenä yönä, kun kuuntelin levyä ajaessani yksin autolla. Siinä tilanteessa virtaviivaisilla houserytmeillä, eri tuottajista huolimatta, hyvin kokonaisvaltaisesti kiitävä musiikki toimi kuin unelma. Sen jälkeen levy on "kasvanut" muussakin kuuntelussa. Villakoiran ytimeksi paljastuu entistä kypsempi hienostuneisuus, joka kiteytyy Rinteen lyyrisesti meditoivissa sopraanokaarissa.
Nimiraita avaa soinniltaan avaran levyn hartaan kauniina ambientina päätösraidan leijuessa suorastaan Brian Enon veneeseen Rinteen sopraanon maalaillessa mestarillisen pelkistettyä melodiaa kosmisesti kaiutetun pianon säestyksellä. Väliinjäävästä tanssiosastosta suosikkejani ovat Erkkolan tuottama leikkisyydessään lähes funkahtava single Affluenza, Poussan tuottama kosketin/perkussiovirityksineen jännästi popmainen Zel ja Hulkkosen ripeän hypnoottisesti pinkova Nordic Walking. Silti kuuntelen Naoa mieluiten kokonaisuutena.