RINNERADIO: Pole Stars

Arvio julkaistu Soundissa 5/2009.
Kirjoittanut: Sami Nissinen.

Usein sanotaan, että taiteilijat tekevät yhtä ja samaa teosta yhä uudelleen koko ikänsä. Tapani Rinteeseen henkilöityvän RinneRadion tapauksessa tämä pitää monellakin tapaa paikkansa.

Arvio

RINNERADIO
Pole Stars
Rockadillo

Usein sanotaan, että taiteilijat tekevät yhtä ja samaa teosta yhä uudelleen koko ikänsä. Tapani Rinteeseen henkilöityvän RinneRadion tapauksessa tämä pitää monellakin tapaa paikkansa.

Rinteen lyyrisen ja erittäin tunnistettavan fonismin taustalla on aina soinut utuinen biitti. Radikaaleissa kokeiluissaankin yhtye on aina ollut salonkikelpoinen folklorististen viitteidensä tähden, ja se on  pysyttäytynyt välillä turhan pitkään näillä mukavuusalueilla. 1990-luvun lopussa vallinneen hetkellisen nu-jazz -huuman laannuttua yhtyeen osakkeet ovat jatkuvasti laskeneet. Siitä on alettu kirjoittaa sanomalehdissä, ei enää rocklehdissä, joissa sitä on kritisoitu konseptimaisuuden ja akateemisuuden vuoksi. Ja nehän eivät ole muodikkaan popmaailman hyveitä.

Pole Starsia levyttämään Rinne on rytmimiehineen kutsunut poikkeuksellisen ison joukon pelimanneja. Vierailijoiden mukanaan tuomat sävyt ja vaikuttimet ulottuvat laajalle: Lapista ja Karjalasta poiketaan Lähi-idän kautta Afrikkaan asti. Pimpparaudat soivat vuoroin nykivien, vuoroin jumittavien koneiden kanssa tiheänä elektro-akustisena rihmastona. Villeimmillään meno on hyvinkin hapokasta, jopa freekahtavaa tribaalijytkettä. Vaistapainoksi Magnetar ja Ps. Val The Troubadour soivat selkeinä ja kauniina, vailla minkäänlaista sentimentaalisuutta.