World music on kirottu stigma. Jos lahjakkaan lauluntekijän kiinnostava levy jää useimmilta kuulematta siksi, että se on maailmanmusiikkia, on maailma ihmeellinen.
Rokia Traoré on omistanut neljännen pitkäsoittonsa edesmenneen Ali Farka Tourén muistolle. Malilaissyntyistä laulajatarta voisi verrata huoletta Salif Keitaan, tai reippaasti astua ulos koko Afrikasta ja nähdä yhtäläisyyksiä Serge Gainsbourgin tai suvereenien naisten, kuten Björk ja Me’Shell Ndegéocello, kanssa.
Tchamanché tapahtuu monen maailman risteyksessä. Sen hienovireinen äänimaailma on lähempänä poppia kuin autenttista afrikkasoundia. Levyn akustisuus on tarkkaan mietittyä modernia ranskalaistuotantoa: puhdas mutta ei puunattu.
Eikä hommaa ole vesitetty muutenkaan, vaan Rokia Traorén groove on jäänyt kiehtovan vaivihkaiseksi. Siinä on bluesin juurta, haikeaa ja kaunista. Se sopii mainiosti kesäiseen oleiluun. Rytmien ja melodian ympärillä on ilmaa. Rauhallisesti ja vailla kiirettä laulut punoutuvat omiin uomiinsa. Ne lipuvat ja soljahtelevat kuin ajatus laiturilla maatessa.
