RORY GALLAGHER: Stage Struck

Rory Gallagherin 60-luvun lopulla vaikuttanut Taste-trio jäi kahden muun kolmikon, Creamin ja Jimi Hendrix Experiencen, varjoon, mutta reuhasi itselleen mainetta nimenomaan livekeikoilla ja purkitti niistä pari albumiakin. Sooloura ei ottanut isommin tulta ennen varsinaiseksi läpimurroksi osoittautunutta Live In Europe -dokumenttia vuonna 1972. Sen vetovoiman ymmärtää hyvin nimenomaan ahkeran keikkailun seurauksena, sillä lievää ummetusta potevan äänityksen tasokaan ei peittele kitaransoiton dynaamista ja rosoista eloisuutta.
Irlantilainen Gallagher on aikansa blues-jumalista kaikkein elämänläheisin ja rupisin tulkitsija, joka mieluummin sovelsi Chicagon urbaanin revityksen ja trad-teemat omaan sävellystyöhönsä kuin teki silkkoja covereita. Niinpä kappaleiden nimet ja melodiat voivat haiskahtaa muualtakin tutuilta, mutta niiden esittäjästä ja eläytyjästä ei ole koskaan epäilystä. Euroopan liveltä jäi keikkasettiin monta Messin' With The Kidin kaltaista bravuuria, akustista mandoliinituokiota Going To My Home Town unohtamatta. Puuduttavammista blueseista huolimatta meno on enimmäkseen sangen repäisevää.
Irish Tour '74 oli ilmestyessään livetuplakulttuurin kulmakiviä. Soundi oli selvästi terävämpi ja kappalevalikoima muutenkin perhanan hyvässä iskussa heti Cradle Rock -alkupotkusta lähtien. Puhtaan bluesin sekaan oli hiipinyt elähdyttäviä melodisia sävyjä (Tattoo'd Lady) ja jamitus irtosi uuden rumpalin ja kolmikkoa täydentävän kosketinsoittajan tuella erittäin virkeästi. Purevimpia raitoja oli J.B. Hutton Too Much Alcohol, joka valitettavasti ennusteli Roryn henkilökohtaisia hobbyja, ja miksei tanakka Walk On Hot Coals -kappalekin. Musiikkidokumentaristi Tony Palmer filmasi turneesta samannimisen kokoillan leffan, joka olisi aiheellista saada nähtäväksi.
Stage Struck on hämmentävämpi keikkavalikoima Gallagherin omaa, jalostuneempaa materiaalia, jossa laulutaidon rajoittuneisuus ja kitaransoiton hienostelemattomuus paistavat herkästi läpi. Kolmen miehen urakaksi jälleen kutistuneessa konsertoinnissa on silti kiistatonta elinvoimaa ja riffiriemua, joka omaksuu välineekseen vauhdikkaamman rock'n'rollin. Moonchildin kaltainen poplaulu jaksaa myös viehättää vuosian takaa.
Bootleg-kierrosta ongitulla Meeting With The G-Manilla (Amsterdam, 1993) on ontoimmin kaikuvat soundit. Vaikka setti onkin kiinnostavasti rönsyilevä ja ikään kuin enemmän sisällä yleisössä, jää levy boksilla alkuperäisiä kiekkoja kalpeammaksi kuriositeetiksi. Hulppeasti reviteltyyn keikkaan kuuluvat hauskat Elvis- ja Beatles-insertit sekä loppuun hoilattu La Bamba. Tyylikkäisiin kaksinkertaisiin minikansiin designoitu levykvartetti on kaikkine rosoineenkin rehellinen livekatsaus Rory Gallagherin myrskyisään lavaelämään parin vuosikymmenen aikana. Kitaransa kautta kanavoitunut bluesdynamo jatkaisi maratonshouvejaan vieläkin, jos maksa ei olisi sanonut sopimusta irti kesällä 1995.