Tuotteliaisuutta on mahdoton pitää erityisenä hyveenä, jos taiteilija ei sen avulla pysty luomaan omaa tyyliään, löytämään omaa ääntään. Pörheästi parroittunut Ryan Adams on siitä malliesimerkki. Nykyään vaikkapa Gold-albumin (2001) innostava rock on vain kaukainen muisto. Surullista sanoa, mutta suuri tulevaisuus taisi mennä jo.
Kolmekymppinen Ryan Adams ei ole enää ihmelapsi tai edes lupaava laulunkirjoittaja. Viimeaikaisten näyttöjen perusteella hän on vakiintunut muusikko, joka on valinnut sen helpomman tien. Adams imitoi suosikkejaan sen sijaan, että raapisi ruosteisella naulalla omaa sydäntään. Tällä kertaa miehen säveltämismalleina ovat arvatenkin olleet Hank Williamsin ja Gram Parsonsin kootut teokset.
Jacksonville City Nights on hyvin perinteinen ja hyvin yllätyksetön kantrilevy. Sitä on kiva kuunnella, mutta siinä ei ole mitään omaperäistä, intiimiä, villiä tai väkevää, vaikka karvanaama kieltämättä laulaakin komeasti. Vetiselle Dear John -balladille Adamsin duettokumppaniksi on maksettu Norah Jones, joten joku levy-yhtiön kulmahuoneessa taitaa yhä uskoa miehen kaupalliseen potentiaaliin.