Sean Lennon on mahdottoman tehtävän edessä. Yhden rock-historian suurimman legendan poikana hänen tekemisiään ei ikinä tulla arvioimaan objektiivisesti – ei vaikka ne olisivat kuinka korkeatasoisia tahansa. Kun tämän ”isänsä poika” -umpikujan ottaa huomioon, Sean teki kokeilevalla Into The Sun -debyytillään (1998) ainoan onnistuneen ratkaisun ja suuntasi voimansa kohti marginaalisempia vesiä. Hän oli selvästi oppinut jotain velipuolensa Julianin surkuhupaisasta seikkailusta 80-luvun kylmillä pop-markkinoilla ja halusi mieluummin olla pienen piirin suosikki kuin isänsä manttelinperijä massojen äänitorvena.
Epätasaisen, mutta paikoin varsin oivaltavan debyytin jälkeen Seanin mielenkiinto musiikkia kohtaan tuntuu kuihtuneen. Aivan kuin erottuaan omasta Yokostaan (Cibo Matto yhtyeen Yuka Honda) mies olisi kääntänyt selkänsä myös New Yorkin etniselle ja elektroniselle undergroundille – sille ainoalla seikalle, joka teki Into The Sunista mielenkiintoisen. Friendly Fire -levyllä Sean on nimittäin ryhtynyt teoista epätoivoisimpaan, eli asettautunut samalle viivalle isänsä haamun kanssa.
Jo lähtökohta on musertavan toivoton. Sean on muusikkona, lähinnä basistina, kohtalaisen osaava, mutta laulajana ja etenkin laulunkirjoittajana täysi noviisi. Perinteisten pop-melodioiden rustaamiseen miehellä ei kerta kaikkiaan ole rahkeita. Kollaasitekniikkaa, sämpläystä ja kosolti rytmisiä elementtejä käyttäneellä ensilevyllä se saatiin peitettyä, mutta nyt ei.
Katastrofilta Friendly Firen pelastaa kylkiäiseksi lätkäisty dvd, jolla Sean pääsee näyttämään kyntensä kuvallisen puolen taitajana. Absurdien ja usein varsin humorististenkin pienelokuvien taustalle Lennonin vähäeleinen musiikki sopii hyvin. Vaikka mukana menossa pörrää muitakin New Yorkin supertähtien vesoja, on tunnelmasta pintaliito kaukana. Lähimmät vertailukohdat löytynevät Spike Jonzen tuotannosta.