Shogun Kunitoki on ainutlaatuinen tapaus, joka asuttaa musiikillisella kartalla kohtaa jossain Aavikon, Terry Rileyn (tai ehkä jopa Steve Reichin) ja ilman tikkua perseessä soitetun matikkarockin välimaastossa. Bändin projekti elektronisen musiikin inhimillistämiseksi on hyvissä kantimissa tällä toisella levyllä.
Vuonna 2006 julkaistu Tasankokaiku sai osakseen syystäkin vapautunutta suitsutusta maailman musanörttien medioissa. Vinonaamakasio jatkaa siitä mihin edellisellä jäätiin. Suuria, ilmeisiä säröjä ei jatkumoon lyödä, mutta jollain tavalla musiikissa on tällä kertaa enemmän, jos ei kaaosta, niin ainakin kaaoksen tuntua. Äänikuvakin saattaa olla rosoisempi, kuin kovapintaisessa tilassa purkitettu.
Sävellykset ovat ajottain todella hienoja ja levyn jaksotus tukee niitä loistavasti. Komeaa Holvikirkkoa seuraa lyhyt ja levoton piiperrys Corda, jonka jälkeen makuhermot ovat taas valmiita syventymään Svileton runsauteen.
35 minuutin ajan Shogun pyrkii näennäisellä minimalismilla maksimaaliseen tulokseen ja onnistuu. Tätä levyä kuunnellessa ei voi oikein koskaan olla varma mistään. Se on tuttu tunne, kun kiipeää kierreportaita ylös ja ylös.