Turkulaiskopla tavoitteli jo debyyttialbumillaan Suburbian Symphony kunnianhimoista ilmaisua. So Called Plan oli ponnistanut perinteisestä punkista, mutta jo esikoisellaan kappaleissa oli dramaattista kaarta ja asiayhteyteen nähden lähes sinfonisia sovituksia. Vaikutelma jäi silti kiusallisen tasapaksuksi ja vain singlekappale Same About The Sorrow nousi albumin ainoaksi valopilkuksi.
Toisella albumilla levy-yhtiö on vaihtunut piirua isommaksi eivätkä tavoitteetkaan ole entisestä pienentyneet. Kolossaalisten sovitusten ohella kokeillaan nyt myös konemausteita. Ja niin kuin monesti väkisin kehittymisen kohdalla, lopputulos jää teennäiseksi. Säksätykset elävät omaa elämäänsä kappaleiden taustalla, mutta itse biiseihin ne eivät saa lisäulottuvuutta. Kiusallista on sekin, että vielä tässä vaiheessa uraansa bändi kärsii jäykästä soittamisesta. Suoraviivaisemmat punkvedot voisivat hiukan lunkimmalla asenteella toimiakin.
Periaatteessa So Called Plan on yhä lupaava yhtye, josta potentiaalin saattaisi saada irti ulkopuolisella tuottajalla ja huolellisemmalla tekemisellä. Nyt bändin tekemistä leimaa liikaa hirveä kiire menestymiseen. Eikä mukana ole yhtään Same About The Sorrowin tasoista täkyä.