SONIC YOUTH: NYC Ghosts & Flowers

SONIC YOUTH
NYC Ghosts & Flowers
Geffen

Levytysuransa 18 vuotta sitten aloittanut Sonic Youth osaa edelleen sätkiä staattisuutta vastaan kerrassaan esimerkillisesti. Brittein Saarilla järjestetyillä pystyynkuolleilla alt.festareilla ryhmä väläytti taas hiljan kulmahampaitaan siihen malliin, että uutta kutsua ei tarvitse ihan heti odotella. Kaiken maailman shellaceista edelleen intoilevat engelsmannit (minkähän vuoden pop-lehtiä Petri on taas lukenut? – toim. huom.) eivät kirveelläkään tajua, että Goo (1990) ja Dirty (1992) ovat menneen talven lumia. Ja niinpä bändin katarttinen meluannos olikin liikaa suurimmalle osalle yleisöstä, vaikka Thurston Moore on tehnyt hyvin selväksi harrastavansa nykyään mieluiten improkeikkoja vaikkapa kitaristi Derek Baileyn tai saksofonisti John Zornin bändeissä. Niin ikään Lee Ranaldo on jo pitkään pyörinyt samoissa ympyröissä ja tarjoavathan Sonic Youthin tuoreimmat eepeetkin lähinnä noisea.
Aina hyvin leimallisesti New Yorkin kaupunkiin assosioitunut avantpopryhmä maksaa kotikonnuilleen velkaa jo levynsä nimessä. Yhtyeen kierosti etenevät epävireiset laulelmat eivät voisikaan kummuta muualta kuin siitä samasta lähteestä, josta esimerkiksi Lou Reed tai Sonic Youthinkin syntyyn vahvasti vaikuttanut Glenn Branca ammentavat. Mainion monitaiteellinen Kim Gordon on kuvataidenäyttelyineen, menestyvine vaatemallistoineen sekä muusikon urineen erinomainen keulakuva sekä Sonic Youthille että koko Manhattanin saarelle. Objektiivinen totuus William S. Burroughsin maalauksen peittelemästä ja Jim O'Rourken tuottamasta NYC Ghosts & Flowersista on silti se, että Sonic Youthin popimpi olomuoto keskittyy näinä päivinä lähinnä hiomaan omaa tyyliään.