Alun perin kokeilevasta linjastaan tunnetulla Dominolla tuntuu olevan hittien metsästys käynnissä. Muutamia pienlevyjä aikaisemmin julkaissut glasgowlainen Sons & Daughters on yhtiön uusin brittikiinnitys. Jo albumin ensitahdeista aistii, että paljon on satsattu kauppaan. Levyn on tuottanut entinen Suede-kitaristi Bernard Butler. Tämän huomioon ottaen ei ole ihme, että kielisoittimet soivat kauttaaltaan komeasti. Yhtyeen kunniaksi on tosin sanottavaa, että ässäriffeissä piisaa.
Toimivan kompin jytistessä heleät stemmat, tamburiinin helinä ja joukkohuudatuksiin kehottavat hoilotukset luovat viitteitä niin 60-luvun tyttöbändeihin, 70-lukuiseen hardrockiin kuin uuden aallon suoraviivaisempaan rymistelyynkin. Laulajatar Adele Bethel sylkee draamaa tihkuvat sanoituksensa uhmakkaan terävästi mutta nätisti, eivätkä tulkintaa raskauta väkinäiset maneerit.
Yhtyettä on vaikeaa niputtaa osaksi roskaestetiikasta ammentavaa minimalismia tai retro-viitteillä retostelevia huumoriyhtyeitä. Paremminkin se vertautuu Kaiser Chiefsin tai toisaalta Rilo Kileyn terhakkaaseen popklassismiin. Levyn kaksitoista kappaletta muodostavat tiukan putken, jossa balladeille ei jätetä sijaa. Motown-kompilla kulkevan Darlingin korkealla liitävä kertosäemelodia tarttuu päähän kerrasta ja hienoilla kitara-arpeggiolla ja mandoliinilla tuunattu The Bell on tyylipuhdas klassinen voimapophelmi.