Tuntuu aavistuksen epämiellyttävältä arvioida House Of Gold & Bones -albumin jälkimmäistä osaa omana itsenäisenä kokonaisuutena. Koska laulaja Corey Taylorin kynäilemän tarinan ensimmäinen osa on minulle tuntematon, jääköön tässä teeman kerronnallinen puoli epäreilusti käsittelemättä.
Musiikillisesti House Of Gold & Bones Part 2 on edeltäjäänsä synkempi, melankolisempi ja monipuolisempi. Levyn avaava Red City käynnistyy pelkistettynä surumielisenä pianoballadina. Ennen kuin kappale ehtii vaihtua seuravaan, ennättää avausraita kasvaa agressiiviseksi ja väkivaltaiseksi vyörytykseksi. Taylorin tulkinta muuttuu herkästä silkkaan huutoon ja raivoon kitaristiparivaljakon tarjoileman tavaramerkkimäisen riffimyräkän päälle. Pitkälti näiden kahden ääripään välille rakentuu koko levyn dynamiikka.
Vaikka levy on tarttuva ja pitää otteessaan kuin flunssaepidemia, puuttuvat siltä ilmiselvät radiohitit Do Me Favoria lukuunottamatta. Tästä johtuen Part 2 on ehjin kokonaisuus Stone Sourin katalogissa ja toimii vallan mainiosti myös omillaan. Yksittäisiä mestariteoksia löytyy laidasta laitaan, kuten vaikkapa eeppinen jousisoittimilla ja pianolla säestetty The Confagration.
