Suicide Silence sai kaksi vuotta sitten käydä pokkaamassa innovatiivisimman bändin arvonimen Revolver-lehden gaalassa. Niin ylistetty levy kuin bändin kakkoslevy No Time To Bleed (2009) olikin, voi vain tämän kolmosen kohdalla kysyä, miksi.
Suicide Silence ei ole suinkaan huono bändi. Se on kiukkuinen, jopa veemäinen. Mutta bändi ei pelkästään huuda vihaansa ulos, sillä yhtye tietää, että välillä asiat täytyy välittää hieman lempeämmillä eväillä. Yhtye selvästikin rakastaa kaaosta sortumatta siihen itse. Bändi on napakka eikä ole tunkenut kappaleitaan liian täyteen, mikä tyylilajissa nykyään tuntuu olevan perin yleistä.
Suicide Silencen toiminnassa on selkeää notkeutta ja sujuvuutta, mutta bändi tuntuu peittelevän muilla ansioillaan sitä faktaa, että bändiltä on odotettu selvästi sisältörikkaampaa materiaalia. Niinpä sovituspuolella Suicide Silencen voi todeta onnistuvan erinomaisesti. Tämä ei kuitenkaan vesitä sitä tosiasiaa, että biisien joukosta löytyy helposti helmiäkin.
Otetaan nyt vaikkapa Human Violence jonka hardcoreen istutettua raikkautta ja rentoutta ei ole kuullut enää vuosiin.