Koli (2010) ja Ilo (2012) olivat hienoja paluita Piirpaukelta alkuaikojensa maailmanjazziin. Varsin samalla kaavalla ja kokoonpanolla menee Jujukin. Ensin tuo tuttuus vähän häiritsikin, mutta syventymällä Sakari Kukon ympäri maailmaa soittamalla hankitun näkemyksen laajuus, nerokkaat sovitukset ja koko bändin silkka soiton ilo nousevat esiin. Pitää myös muistaa, ettei tällaista kamaa vieläkään soita kukaan muu. Pahemmin liioittelematta voi sanoa Piirpauken keksineen vasta 80-luvulla ilmiöksi kasvaneen maailmanmusiikin jo 70-luvun puolivälissä.
Romanialaistunnelmissa startataan. Vision kypsyydestä kertoo se, miten saumattomasti Meissa Niangin syvä senegalilaislaulu siihen maisemaan istuu, kuten myös Toivo Kuulan Paimenten mukaelmaan. Jälkimmäisessä äänityksestä ja miksauksesta vastaavan Mika Myllärin trumpetti tanssahtelee pääsääntöisesti pianoa suosivan Kukon huilun kanssa. Sibeliusta ja Chopiniakin käsitellään, mutta suosikkijaksoni Jujulla osuu Erik Satien kahteen Gnossienneen, joiden yhtaikaa ylevään ja kepeään ajattomuuteen trumpetti tuo hienon panoksen. Aina maukkaasti soittavan Nicolas Rehnin kitara pysyttelee nyt takarivissä. Sen sijaan Eerik Siikasaaren notkea basso paljastuu kokonaissoundin selkärangaksi.
