Supergrass on brittipopin hullujen vuosien ainoa todellinen selviytyjä. Siinä missä useimmat yrittäjistä ovat kaatuneet omaan suuruuteensa ja osa on joutunut tarkistamaan linjaansa matkan varrella radikaalistikin, on Supergrass koko uransa luottanut suht samoihin rakennuspalikoihin – toki kokemuksen myötä jatkuvasti jalostuen ja kypsyen.
Edellisellä Road To Rouen-levyllä (2006) Supergrass teki pienen irtioton poispäin riuskasta kitaroinnista, mutta Diamond Hoo Han myötä ajassa palataan selvästi taaksepäin. Laajakaariset maalailut ja jousisyntsat ovat poissa, ja Supergrass operoi jälleen perinnetietoisen rock-yhtyeen kehyksissä. Onko kyseessä varmistelulta haiskahtava takapakki vai paluu siihen ruotuun, jossa yhtye on useimpien mielestä parhaimmillaan, riippuu pitkälti siitä, miltä kantilta rockmusiikkia ja sen kehittymistä katsoo. Vaikka kuinka asiaa mielessäni kääntelen, joudun väkisinkin kallistumaan jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Diamond Hoo Ha vahvistaa sitä ajatusta, että kaikkien yhtyeiden kohdalla uudistuminen ei ole elinehto.
Suurena yllätyksenä tätä uudelleen herännyttä halua rokata ei voida pitää. Vahva live-tulkinta on se kivijalka, johon Supergrass on aina luottanut ja tälle vakaalle alustalle on se voinut oivallisesti rakentaa koko viisitoistavuotisen uransa. Ja jos sen tuotannon taso pysyy näin kovalla tasolla, en pitäisi ihmeenä, jos saisimme nauttia Supergrassista vielä toisenkin mokoman kuluttua.