TAROT: The Spell Of iron

TAROT
The Spell Of iron
Bluelight

Jokainen Tarot-albumi on ilmestyessään ollut huima kokemus. Uusi tukku tasaisia biisejä on lähes aina tuntunut bändin parhaalta saavutukselta. Aika kohtelee levyjä kuitenkin eriarvoisesti. Kahden ensimmäisen levyn viehätys ei osoita rapistumisen merkkejä, kun taas niiden jälkeisillä raskaammilla teoksilla tuntuu nyt olevan tyhjäkäyntiä, jolle alkuhurmoksessa oli täysin sokea.

Purgatorysta Tarotiksi nimensä vaihtanut savolaisnelikko niputti The Spell Of Ironilla (1986) ja Follow Me Into Madnessilla (1988) lahjakkuutensa ilotulitteiden lailla räiskiviksi biiseiksi ja ensimmäistä kertaa suomalainen heavy pärjäsi vertailussa ulkomaiden isoihin nimiin. Otsaa kuumottava halu päästä esiin laittoi Tarotin pukeutumaan leopardinnahkaan, poseeraamaan villisti ja kehumaan vahvistinpinoillaan. Uskottavuus oli koetuksella samaan aikaan nousevien nahkatakkisten ja farkkuliivisten speed- ja thrash-suuntausten maanläheisempien arvojen seassa.

Lieveilmiöt eivät kuitenkaan vesittäneet varmaotteista musiikkia. Marco Hietalan taidoista on vaahdottu kyyneleet silmissä siitä lähtien, mutta noilta levyiltä on syytä muistaa myös Zachary Hietalan kuivakan terävä kitarasoundi, joka periytyi myöhemmillekin albumeille. Sellaista ei ollut kellään. Muistetaan myös se hurja rumpali, joka takoi peltejä paskaksi minkä kerkesi.

Uudelleenjulkaisujen kunniaksi on tongittu arkistoja ja lisämateriaalikimppu huipentuu debyytille lisättyihin demoihin, etunenässä I Don’t Care Anymoren tapailuun, joilla ennustellaan toisen levyn biisejä.

Viiden vuoden levytyshiljaisuuden katkaisi To Live Forever (1993). Toisen kitaran korvaaminen koskettimilla muutti soundia, mutta vähintään yhtä paljon Tarotin uusiutumiseen vaikutti massiivisempien, hitaampien ja pitempien kappaleiden mukaantulo. The Chosenin ja Iron Starsin kaltaiset möhkäleet korvasivat Back In The Firen tyyliset kiivaat hälytyssireeniriffit. Tarot kehittyi selvästi raskaampaan suuntaan ja säilytti uudistuneen linjansa myös Stigmatalla (1995) ja For The Glory Of Nothingilla (1998).

Mikään aika ei kokonaan murenna näiden levyjen jykevää heavya, mutta nyt on vaikea nähdä, miksi täysiä pisteitä tarjoiltiin Tarotin jokaiselle julkaisulle. Stigmata makaa liikaa huiman tunnelmapala State Of Gracen varassa. To Live Foreverin materiaali on tasaisempaa ja For The Glory Of Nothingin modernimmista painotuksista saa yhä kiinni nopeammin. Isoista notkahduksista ei ole kysymys, sillä ei Tarotia ilman perusteita koskaan hehkutettu.

Tavastialla nauhoitettu ja nyt ensimmäistä kertaa Suomessa kokonaisena julkaistava To Live Again (1994) jää tässä seurassa vaisuksi. Vanhempien biisien raisu ja summittainen kohtelu kirvelee. Levyä tarjottiin aikanaan typistettynä versiona Stigmatan kylkiäisenä ja kokonaisenakin se on enemmän bonuslevyn kuin merkittävän livekiekon tuntuinen.

Viisi studioalbumia kahteentoista vuoteen ei ole hirmuinen julkaisutahti, mutta Tarot-levyjen voimaa selittää juuri se, että niitä on ilmestynyt riittävän harvoin. Biisejä on ehditty kypsytellä ja kehitystä levyjen välillä tapahtua. Toivotaan, että näin on myös nyt valmisteilla olevan levyn kanssa.