Kotimaassa Tarot on messiasmaisessa asemassa. Levyt ovat aina olleet sen verran raskaasti ruoppaavaa materiaalia, että massasuosio on kiertänyt pitkätukat kaukaa, mutta Tarotin kerran löytäneet kumartavat uskollisesti jokaista julkaisua. Laadukkuutta kuvaa se, että jokaisella Tarot-levyllä tuntuu olevan puolestapuhujansa. Laatu onkin asia, jota harvakseen ilmestyviltä Tarot-albumeilta poikkeuksetta odotetaan, samoin kuin perinteet: Zachary Hietalan omaperäisen kitarasoundin tulee karjua ja Marco-veljen kuuluu venytellä komeita laulutaikuuksia. Tässä suhteessa Gravity Of Light ei petä, tunnusmerkit jylläävät.
Levy aukeaa Tarotille tyypillisillä murskajaisbiiseillä Satan Is Dead sekä Hell Knows ja päättyy sisuksia kovertavan kauniiseen puoliballadiin Gone. Nämä ovat niitä sykäyksiä, joiden takia Tarot-albumia odotetaan niin kiihkoissaan. Väliin jäävä materiaali on ongelmallisempaa. Upeita yksittäisiä ratkaisuja vilisee, kuten Rise!:n väliosan kevyempi teema, jossa kertosäettä maistellaan muusta biisistä poikkeavasti, mutta täysosumaraidat puuttuvat. Myös Marco Hietalan ja Tommi Salmelan vuorolaulannan perustelut mietityttävät: jos herrat olisivat tyyliltään tai ääneltään tyystin erilaiset, vaihtelu olisi ymmärrettävämpää. Nyt laulatetaan kilpaa kahta hyvin samanhenkistä ääntä.
Gravity Of Light ei ole levy, josta Tarot tullaan ensimmäisenä muistamaa. Tarotin keskinkertaisempi on kuitenkin monen muun parasta hehkeämpi.