TAROT: Suffer Our Pleasures

Epäselvyyksiä on riittänyt viiden vuoden olemassaoloihmettelyn aikaan ja motivaation rippeitä on taatusti saanut kaivaa syvemmältä kuin kuudesta jalasta. Mutta paluun hetkellä yksi asia on kristallinkirkas: musiikista ei tarvitse epävarmuustekijöitä ratsailla. Vaivaantuneena ei ehdi tuijotella, sillä Tarot sylkäisee homman käyntiin biisillä I Rule, joka on odottamattoman ronski veto ja kaikkien sivistyneesti levyt avaavien ja mukaan koukuttavien biisien irvikuva. Nyt ei kysellä.

Tarot on häivyttänyt muiden Janne Tolsan aikaisten levyjen kokeellisuutta ja lätkii nyt suoraan tauluun. Biiseissä on monimuotoisuutta, mutta ei pakonomaista vaihtelua hakien vaan pienet, huolella tehdyt jutut puristavat musiikkiin eloa. Esimerkiksi muutamilta levyiltä tuttu ultraraskas hidastelu puuttuu Sufferilta kokonaan. Marco Hietalan laulu on kehittynyt siten, että mies pystyy sanojen painotuksilla ja tyylimuutoksilla tuottamaan biiseihin aiempaa enemmän jännitteitä.

Suffer Our Pleasures kalastaa samoilla vesillä kuin Dion ja Martinin aikainen Black Sabbath. Julmalla bassosoundilla juoksuun puskettava Rider Of The Last Day on tästä paras esimerkki, siinä kun on samoja rakenteellisia ratkaisuja kuin Heaven And Hellissä äkkinäisine tempon pyrähdyksineen ja lopun akustisineen. Ja sooloon on haettu Iommi-vivahdetta ihan tarkoituksella! Toinen huippukohta on Follow The Blind: erinomainen kertosäe, armottomasti jyskyttävät rummut, Dave Mustaine -aksenttia puheosassa ja hypnoottiset naurut lopussa. Ei kehtaa edes arvailla, miten hyvä levy tässä olisi, jos neljä viimeistä biisiä yltäisivät alkupään tasolle.