Unearth on pelannut menneisyydessään pienillä muutoksilla, joilla se on pyrkinyt tekemään pesäeroa metalcoreen. Milloin bändi on vetänyt levyt läpi suoraa huutoa ja milloin osin puhtaalla laululla. Nyt löytyy molempia. Myös tempot ovat edellisen levyn (The March, 2008) tapaan hitaahkoja, mutta kielisoittimien luoma äänimassa on jykevä ja runsas.
Unearth on koittanut antaa itsestään käsityksen vaarallisena, uhkaavana ja aggressiivisena bändinä. Tiettyyn pisteeseen asti Unearth on jämerä ja notkeasti esiintyvä yhtye, mutta sitten bändin ankaruus alkaa mennä yli ja kääntyy koomiseksi uhoksi.
Yhtye on sävyttänyt sävellyksiään perin kepeillä melodioilla. Tämä luo mielikuvan siitä, että pojat ovat oikeasti romantikkoja, mutta ovat päättäneet ryhtyä rankoiksi jätkiksi. Mielikuvan oikeellisuutta puoltaa vielä sekin, miten yhtye on haastatteluissa puolustanut linjaansa. Eipä silti, kyllähän bändiltä syntyy mieleenpainuvaa jälkeä, mutta onko se nyt sitten metalcorea, hc-metallia vai mistä on kysymys.
Ilmeisesti yhtye saa ruotia asiaa tulevissakin haastatteluissa, kysyttiin asiasta tahi ei.