Valmistuksessa käytetty taatusti persoonallista reseptiä – King Krulen The OOZ on maittava etelälontoolainen gumbo

King Krule
The OOZ
XL

Archy Marshall kasvoi aikuiseksi neljässä vuodessa. Tai ainakin isommaksi. 19-vuotiaana hän julkaisi ensimmäisen levynsä King Krulena, hienon 6 Feet Beneath The Moonin. Se oli todella vaikuttava suoritus teiniltä, mutta ennakoi silti jotain paljon suurempaa ja hienompaa.

The OOZ on juuri sitä – suurempaa ja hienompaa.

Tällä kertaa Marshall toimii auteur-pohjalta, eli tuotantopuolellakaan ei ole muita sotkemassa.

Ollakseen se Marshallin aliaksista, jota hän käyttää ainakin leikkiäkseen nokkamiestä, hän on hauskalla tavalla poissaoleva ja epämääräinen presenssi tällä King Krulen uusimmalla.

Laulajana Marshall on yhdistelmä yöbussissa itselleen puhuvaa alkoholistia, mumble-räppäriä, Stephen Malkmusin lailla sleebaavaa indie-laulajaa ja Gil-Scott Heronin tyylistä jazz-autodidaktia. Tulos on mehukkaan kosmopolittinen, etelälontoolainen gumbo.

Marshallin persoona ja jotenkin ristiriitainen suhtautuminen omaan asemaansa levyllä pitävät koko hommaa kasassa todella helposti.

Gumbon tarjoaa myös levyn musiikki – kaikkea dubista ja jazzista r’n’b:hen, triphopiin ja punkiin. Saumat näkyvät, mutta ne eivät ole itsetietoisia tai itseään korostavia. Marshallin persoona ja jotenkin ristiriitainen suhtautuminen omaan asemaansa levyllä pitävät koko hommaa kasassa todella helposti. Ja tuotanto kuulostaa hienolta. Se on kaunista, juovuttavaa, ja kaikesta utuisuudestaan huolimatta kuitenkin detaljirikasta kudelmaa. Lihaksikas, rosoinen, rujonkaunis ja ajoittain ihan vain ruma, mutta rumimmillaankin kiehtova. Musiikissa on jokin uhka, mutta se ei liity väkivaltaan. Marshall voisi sopia laulamaan ajasta, jona valtava, kompleksinen järjestelmä skaalautuu pienemmäksi romahduksen kautta. Saatamme elää sellaista – me täällä mantereella ja englantilaiset saarellaan.

Lyyrisesti päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää pettymys – itseen ja muihin. Minulle tuli mieleen se tunne, kun tajuaa tehneensä huonoja valintoja oman aivokemian manipuloinnin saralla ja nyt on vain lusittava se paska ja toivottava, että aamulla ollaan taas jossain edes nollapisteen seudulla.

Misantropia ja itseinho eivät ole aikoihin kuulostaneet näin upealta ja viettelevältä.