19-vuotias Archy Marshall on aiemmin julkaissut musiikkia nimellä Zoo Kid. Nyt hän on King Krule.
Keskiössä on ihmisääni, jota tukevat jotenkin yksinäisinä tilaan kaikuvat, hauraat ja jazzahtavat kitarasoinnut sekä rutisevat ja lohduttomat koneelliset äänimaisemat. Mutta hätkähdyttävintä on se ääni. Heti ensimmäinen Easy Easy -kappale esittelee sen kaikessa sietokyvyn rajoille ajetussa uljuudessaan ja se hallitsee koko levyä.
Archy Marshall on kuin runollisempi Joe Strummer, josta ei ole kansankiihottajaksi. Hän on välillä kiukkuinen kuin Nina Simone, mutta aina haavoittuvampi. Hän heittelehtii esteettisesti sekä lyyrisesti herkkyyden ja rivouden välillä kuin Headphone Masterpiecen aikainen Cody ChessnuTT. Joskus hän juopuu kuin Chet Baker.
Lyyrisesti vahvempana Archy olisi kuin betonipihalla leikkivä, räpimpi versio Leonard Cohenista, mutta tällä levyllä jokaista koskettavaa kielikuvaa kohden on jokunen klisee. Mutta hei, hän on 19-vuotias ja hänellä on ääni, joka saisi EK:n talouspoliittisen kannanotonkin kuulostamaan humaanilta. Mitä itse teit sen ikäisenä? Et ainakaan tämän tasoista levyä, vaikka tämä ei Archyn magnum opus vielä olekaan.
