tsepäisyys tuottaa usein merkittäviä tuloksia, kun metallin tee-se-itse -miehet pääsevät toteuttamaan visoitaan. Joskus taas mennään metsään niin, että rytisee: The Black Light Bacchanalia kuulostaa David DeFeisin vaatehuoneessa äänitetyltä teokselta, jonka tasosta tai tuotantometodeista kukaan ei uskaltanut marista ajoissa. Ei kovin hyvää mainosta vuodesta 1981 kasassa olleelle ja muutaman huippukiekon aikaan saaneelle veteraaniyhtyeelle. Joskus kannattaisi kuunteluttaa tuotoksia ulkopuolisilla.
Virgin Steelen barbaariromanttinen metalli tähtää aina mahdollisimman mahtipontiseen lopputulemaan. Rokkaavaa metallia paiskotaan, mutta ympärillä paisuu valtoimenaan. Kun kaikki osuu kohdalleen, tyylikeino tuottaa uskomattomia levyjä. Pateettisuus on kuitenkin vain yhden nyrjähdyksen päässä: uutuuden soundit pettävät pahan kerran, ja kun biisimateriaali on selvästi heikompaa kuin parhaina hetkinä, alkaa itkettää ja naurattaa yhtäaikaa.
Biisikokonaisuudet ovat mittavia kuten aina, mutta kun musiikki on ennemmin varovasti puhaltelevaa ja DeFeisin erilaisia kiekaisuja esittelevää kuin oikeasti eeppistä, aika tuntuu kiihdyttäneen karusti karkuun Virgin Steeleltä. Metallin kuuntelu on ahdistavaa puuhaa juhlavuuden ja mahtipontisuuden kääntyessä noloksi.
