WASARA: Kaiken kauniin loppu

Wasara niittautuu raskaaseen suomenkieliseen kerhoon monia muita ryskyvämmällä otteella, sillä Pohjaton on -biisistä lähtien kitarat jörnöttävät välillä melkein death metal -linjoilla, vaikka levyn yleisilme onkin rokkaavaan metallin puolella. Painavuutta korostetaan murinalaululla, mutta säästeliäästi kuitenkin. Enpä ihmettelisi, jos näillä jätkillä olisi ennen tätä ollut melodinen death-orkesteri.

Yhtään täysosumaa ei ole saatu aikaan, vaikka hyviä kohtia piisaa. Jossain kuuluu kelpo riffi tai harmonia, mukavasti jurskahtava tempon vaihto tai juuri oikeassa kohdassa mörähtävä laulu. Ozzyn No More Tearsin alun tyylistä bassokuviota käytetään usein. Suurin riippakivi ovat jälleen kerran sanoitukset, sillä suomenkielisessä synkistelyssä keskinkertainen ei kelpaa.

Kutsu pimeään on hyvä läpileikkaus koko levystä. Siinä on sävellyksellisesti ainesta vaikka mihin, koska kekseliäillä tunnelmaratkaisuilla saadaan irtiottoa moneen muuhun biisiin, mutta laulumelodia on aneeminen ja sanat ontuvat niin että tekee kipeää. Mutta biisi väläyttää, että Wasarassa on ainesta, kun palikat saadaan kohdalleen.