WU-TANG CLAN: The W

The W:n ensi-spinni ei ole yhtä hämmentävä kuin 36 Chambersin. Yllätyksellisyyttä The W:lle on silti mahtunut Forever -maratonia mittavammin, vaikka kestoa onkin vain tunnin verran. Se on hyvä asia. Wu-Tang Clanin yhteenkokoontuminenkaan ei ole tyystin mitätön tapahtuma. Kun kävi selväksi, että Foreverin seuraajaa on turha odottaa ennen uutta vuosituhatta, moni heitti jo läppää, että klaani teki vuosikymmenen tärkeimmän albumin 93 ja odotetuimman vuonna 97.
The RZA:n biitit tunnistaa jo kaukaa klubin ulkopuolelta. Wu-Tang Clanin epäonnistuneesti jäljitellystä yleissoinnista ei ole koitunut ryhmälle kompastuskiveä niin kaupallisessa kuin taiteellisessakaan mielessä – osittain juuri siksi, että kokeellisuus ja luovuus ovat olennaisia ainesosia RZA:n paletissa. Ne eivät haihdu, eikä niitä voi shopata muiden levyiltä.
Wu-isän tuotantojäljestä jää ensikuulemalla usein sama jälkimaku kuin kollegansa DJ Shadowin siveltimenvedoista: soundien ja choppailun puolesta joskus huolimattomalta vaikuttava kokonaisuus on itse asiassa tarkoin harkittu ja hiottu. RZA:n häikäilemättömässä sample-politiikassa on jotakin samaa kuin Davisin kaoottisissa live-rummuissa ja variaatioissa. 2000-luvullakin tästä miehestä tekee ainutlaatuisen usein vapailta vedoilta kuulostava riskinotto, joka on tervetullut kaiken steriilin radio-bling-paskan keskellä. Wu käyttää Motownin tuttuun tapaan ojassa niin rujosti, että on vaikea uskoa musiikin yksin nostaneen tätä kollektiivia korokkeelle. The W:lläkään likainen street soul -vääntö ei petä.
Wu-emceet nyt tunnetaan; ODB:tä kuullaan vain yhdellä biisillä, eikä muista jäsenistä paljastu juurikaan uusia puolia. Wu-Tang Clanista joko pitää tai sitten ei. Masta Killa kuulostaa Chamber Musicilla ja Snoop-kollabo-Conditionerilla hämmästyttävän kokeneelta, luottomiehet Raekwon, Genius ja Meth pitävät kutinsa totuttuun tapaan ja Funk Doc on Redbull -biitillä kotonaan kuin mies olisi ollut mukana Protect Ya Neck -päivistä lähtien. U-Godia ja Deckiäkin on mukavaa kuulla vaihteeksi hyvissä merkeissä. Let My Niggas Live taas voisi olla vuodelta 1994 ainakin Nasin perusteella. Mies näyttää jälleen kerran, ettei kovan vierailijan maine ole tyhjästä tullut. Levyn kevyemmistä paloista mainitsemisen arvoinen I Can`t Go To Sleep lainaa Walk On By -samplen lisäksi myös Isaac Hayesin bassoa tukemaan Ghostia ja ällistyttävää RZA:ta. Tuotannosta puhuttaessa biisi on nerokas, joskaan se ei tule miellyttämään perus-Wu-diggareita siinä missä Do You Really (Thang, Thang) tai Protect Ya Neck (The Jump Off). Junior Reidin esiintyminen kahdella cutilla on sekin yllättävä mutta tervetullut siirto.
The W loppuu siihen pisteeseen, mistä se alkaakin – se on yksinkertaisesti vain keskivertoa parempi levy, jolla on hetkensä ja särönsä. Eihän Wu-Tang Clan enää muuta bisneksessä kahdeksan vuoden jälkeen yhtään mitään saldonsa lisäksi, sehän on sanomattakin selvää. Kaiken kaikkiaan The W on Wu-Tang Clanin kaltaiselta ryhmältä urhea siirto. Levy jättää toivomisen varaa enemmän kuin 36 Chambers, mutta vähemmän kuin Forever, johon moni pettyi etenkin toisen cd:n kohdalla. Toisin kuin Foreveriin, The W:hen ei vuonna 2000 kohdistu musiikillisesti oikeastaan minkäänlaisia odotuksia, ja siitä jääkin hyvä jälkimaku ottaen huomioon, että nyt puhutaan ryhmästä, jonka laatukontrolli on tunnetusti yhtä ailahtelevaa kuin RZA:n kypsynyt tuotantokin. The W:llä Wu-Tang Clan yksinkertaisesti vei pelin takaisin old schooliin yhden cd:n muodossa. Suokaa sille siitä hyvästä muutama ylimääräinen spinni.