ZEN CAFÉ: Laiska, tyhmä ja saamaton

ZEN CAFÉ
Laiska, tyhmä ja saamaton
Evidence

Menestys ei tunnu vaikuttavan Zen Cafén luomiskykyyn. Yhtyeen kuudes albumi Laiska, tyhmä ja saamaton on kauttaaltaan välittömästi tunnistettavaa Caféa ja silti bändi onnistuu hakemaan ilmaisuunsa myös uusia sävyjä. Bändin soundi on jollain tapaa aiempaa kevyempi, eikä tämä tarkoita tinkimistä dynamiikasta.

Sovitusmaailma kasvaa jyhkeimmilleen jousilla silatussa laajakaistapoppiksessa Taivas on kirkas ja napakka, jonka cembalosoundeja hyödyntävä tunnelma ei ole kaukana Revealin aikaisen REMin maalailuista. Vastaansanomaton osoitus Cafén sävellys- ja sovitustaidosta on myös seesteisen kaunis Pistät avaimen lukkoon, joka lyö vasta biisin loppupuolella lempeästi viimeisen, hyvin vaikuttavan vaihteen silmään taitavalla sointu- ja melodiakuviolla.

Myös stetsoneiden sovittaminen sopii hyvin karuille baarien miehille. Elämä moukaroi hakee kaihoisaa tunnelmaansa Chris Isaakin Graduation Dayn liepeiltä. Ilmavan mollirallin viimeistelee Ville Leppäsen maukkaasti naukuva slide. Hontelot pojat on puolestaan onnistunut näkemys puhtopopin ja kevyen rockabillykompin naimakaupasta. Naispuolisesta sarjasuhteilijasta kertova Rakastunut taas puolestaan edustaa Zen-funkia malliin Kannattaako tunnustaa jos pettää. Pete Parkkonen ja Kari Nylander ovat taas miehet paikallaan.

Zenin räyhäkkäämpää puolta esittelee erinomainen Tahdon halvan naisen, joka on parisuhdelaulu hyvin putromaiseen tapaan. Myös Moi luottaa jyrän voimaan emobiisistä radikaalisti irrottautuvaa loppuaan lukuun ottamatta. Biisi tosin taitaa toimia keikalla paremmin, sillä sävellyksestä ei ole kauheasti kotiin kirjoittamista. Vastaavasti albumin sinänsä kelvon nimibiisin sanoitus on niin väsyneen ilmeinen teiniproblematiikassaan, että esitys jää melko joutavaksi.

Alkoholi on aina näytellyt suurta osaa Samuli Putron teksteissä. Tällä kertaa aihe on totuttua enemmän esillä eikä suinkaan uhomielessä. Särkylääkkeet ja kentmäisen tehokkaasti rytmitetty Nollapiste kertovat tappokrapulan mustasta sapatista siihen sävyyn, että kuulijankin enimmät baarivietit sammuvat saman tien, vaikka mallastaminen olisi kuinka mieluisa harrastus.

Tärkein on mainitsematta: albumin päättää Vanha opettaja yksinkertaisesti siksi, että tällaisen luomuksen jälkeen on mahdotonta kuunnella mitään muuta vähään aikaan. Jumalaisen surullista mollimelodiaa kehystävät tuottaja Mara Salmisen riipaisevat kosketintaustat ja varovainen, katkonainen rytmitys. Esitys on mestarillinen ja "itse olen juomani juonut" osuva kiteytys albumin pääteemasta.