Geddy Lee kertoo, mistä muodostuu hänen elämänsä soundtrack – Paljastaa myös, mistä Rush-albumista tämä pitää vähiten

EPA/Joanna Scheffel/AOP

Basistin elämän soundtrackiin kuuluu progressiivista rockia ja hieman cocktail jazzia.

Rush-basisti Geddy Lee luetteli Classic Rock -lehden artikkelissa listan yhtyeistä, levyistä ja artisteista, jotka ovat tehneet häneen lähtemättömän vaikutuksen ja kuuluvat olennaisesti hänen elämänsä soundtrackiin. Listalla on niin progressiivista rokkia Yesin ja Emerson, Lake & Palmerin muodossa kuin myös cocktail jazzia, jota Lee kertoo nykyään kuuntelevansa, kun haluaa päästä romanttisiin tunnelmiin.

Iso rooli basistin elämän soundtrackilla on The Who -yhtyeellä: Lee kertoo suosikkilevykseen The Who’n Who’s Nextin, Won’t Get Fooled Again -kappaleen tämä nimeää anthemikseen ja Pete Townshendin hänen suosikkilauluntekijäkseen.

”Hän pystyi tekemään sekä kauniita melodioita että kovaa rokkia. Jos koko The Who’n tuotanto laitetaan vieretysten muiden rockartistien tuotannon kanssa, on vaikea löytää ketään yhtä tasaisen nerokasta kuin hän”, Lee ylistää.

Parhaaksi keikaksi Lee nostaa Jethro Tullin esiintymisen Toronton Maple Leafs Gardenissa Thick As A Brick -levyn aikoihin. Basistin mukaan Jethro Tullilla oli iso vaikutus häneen varsinkin Rushin myöhempinä aikoina.

”Konsertin alussa kaikki valot olivat päällä ja muutama haalarityyppi lakaisi lavaa. Yhtäkkiä yksi heistä nappasi soittimen käteensä ja ennen kuin tajusitkaan, Tullin tyypit aloittivat soittamisen. Minulle Tull oli ensimmäisiä bändejä, joissa yhdistyi uskomaton muusikkous ja monimutkaiset biisit. Lisäksi he olivat todella hauskoja, mikä teki vaikutuksen. Siitä tuli se asenne, että musiikin voi ottaa vakavasti, mutta itseään ei tarvitse ottaa.”

Leetä pyydettiin myös nimeämään omasta mielestään paras ja kehnoin levy Rushin tuotannosta. Suosikikseen basisti nimeää bändin viimeiseksi jääneen Clockwork Angelsin (2012), jossa Leen mukaan yhdistyi hienosti hyvät sävellykset ja soittosuoritukset. Inhokkeja Lee nimeää peräti kaksi.

Caress Of Steel (1975) tulee heti mieleen, mutta tiedän monia faneja, jotka rakastavat sitä levyä. Luulen myös, että moni fani pettyi Prestoon (1989) ja ne biisit ovatkin hieman latteita.”

Entä mitä musiikkia soitetaan Leen hautajaisissa?

”Mitä se minua liikuttaa? Soittakoot mitä helvettiä haluavat! Tai ehkä pistäisin heidät kuuntelemaan hieman (loukkaavasta ja räävittömästä huumorista tunnettu koomikkopari) Derek And Clivea. Voi sitä kauhun ja järkytyksen määrää!”