Juuri 18 and Life on Skid Row -nimisen muistelmateoksensa julkaissut ex- Skid Row -nokkamies Sebastian Bach on marinoitu opuksestaan irrotettujen otteiden perusteella jos jonkinlaisissa liemissä. Metal Injection nosti kirjasta julkaistujen tarinoiden joukosta esiin yhden herkullisimmista, eli seikkailun, jota tähdittävät niin Guns N’ Roses -basisti Duff McKagan, Quaalude-huumausaine kuin Metallican rumpali Lars Ulrichkin. Tarina eteni osapuilleen näin:
”Seuraavan kerran tulisin näkemään Larsin Hollywoodin Rainbow-klubilla. Duff McKagan oli siellä – tulloin hänen maksansakin oli vielä iskussa. Tämä oli yksi niitä iltoja, kun olimme liikkeellä pahat mielessä. Olin kuullut puhuttavan, mutten ollut koskaan itse päässyt osalliseksi legendaarista Quaalude-huumeesta. 70-luvun tarinoissa tämä mystinen huume oli jatkuvasti esillä, mutta en vain ollut koskaan itse törmännyt siihen. Tuo ilta Rainbow’ssa tulisi olemaan ensimmäinen ja ainoa kerta, kun koskaan näin ja kokelin Quaaludeja.
Kun olimme juopotelleet Duffin kanssa jo hyvän tovin, löysimme itsemme yhtäkkiä Rainbown – joka oli aina maailman paras paikka ja aina avoinna kaltaisilleni rock ’n’ roll -eläimille – taaimmaisen kulmapöydän alta. Taannoinen Lemmyn menehtyminen oli jälleen yksi merkki erään aikakauden lopusta. On uskomatonta, kuinka Rainbow on vielä paikoillaan, kaiken kehityksen ja jättihotellien kupeessa. Rainbow vain säilyy ennallaan. Täällä Joe DiMaggio ja Marilyn Monroe menivät kihloihin, kun paikkaa kutsuttiin vielä The Groveksi. Ja tämä on paikka, jossa Sebastian, Duff ja Lars vetivät Quaaludeja. Todellista Hollydwood-historiaa siis.
Yllättyisit nähdessäsi Rainbown lattiatasolta käsin. En ole koskaan aiemmin, enkä sen koommin päätynyt tuon hienon anniskelulaitoksen pöytien alle. Tuona iltana löysin itseni kuitenkin tuijottelemasta pöydän alapintaa lattialta käsin. Näin kaikenlaisia graffiteja, nimikirjoituksia ja tietenkin purkkaa tungettuna ympäri ämpäri. Vedimme siellä Duffin kanssa parit nokalliset ja nousimme ylös. Yhtäkkiä saimme jostain Quaaludeja. Ajattelimme, että perkele, nyt vedetään Quaaludeja! Viimeinkin!
Meillä ei ollut hajuakaan mistä saimme aineen käsiimme, mutta heitimme ne huiveihimme. Ne olivat isoja, jääkiekon muotoisia pillereitä. Illan mittaan aine alkoi vaikuttaa. Minusta tuli hyvin, hyvin, hyvin rento. Hyvin, hyvin hidas. Kun juttelin Duffin kanssa, huomasin jotain hyvin outoa: Duffin suu muutti muotoaan. Hän puhui, mutta en ymmärtänyt sanaakaan. Hän mumisi. Katsoin takkiani ja huomasin, että se oli märkä. Katsoin takaisin Duffin suuntaan ja huomasin, kuinka hän kuolasi valtoimenaan. Sitten tajusin, että sama tapahtui minullekin. En enää hallinnut kasvojeni lihaksia. Huuleni olivat veltot ja kuolasin vain päälleni.
Kun katsoin ylös, näin naureskelevan heavy metal -maahisen, joka myös Lars Ulrichina tunnetaan, tanssahtelevan ympäri pöytäämme. Hän oli kuin pieni haltija esittämässä keijukaistanssiaan. ’Hahaha, hei kaikki! Tulkaa tapaamaan sankarinne! Unelmanne ovat käyneet toteen!’ Mistä helvetistä hän oikein puhui?
Tässä vaiheessa nuokuimme Duffin kanssa toistemme olkapäitä vasten. Kuolasimme toistemme päälle. Kykenemättöminä puhumaan. Juuri ja juuri tajuissamme. Juhlimme kuin rocktähdet Starwoodissa vuonna 1977, ainakin luullaksemme. Sitten tajusimme, mitä Lars oikein puuhaili. Tämä pieni paholainen puhui faneille. Hän oli muodostanut heistä jonon pöytämme eteen. ’Hei kaikki, tulkaa ottamaan yhteiskuvanne oikeiden rocktähtien kanssa! Skid Row! Guns N’ Roses!’
’Heiiiii jääääätkääää, tuoooo eiiiii oooleee siiistiiiiääää’ Klik, klik, klik – salamavalot vain räiskyivät. Lars peri jokaiselta halukkaalta viisi dollaria, jotta he pääsivät Duffin ja minun viereeni poseeraamaan kuvia varten. Olemme aivan liian kamoissa protestoidaksemme. Yritimme saada Larsin lopettamaan kaiken kuolauksemme seasta ja kuin hidastetussa filmissä liikkuen. Tervetuloa Rainbowiin! En enää koskaan ottanut Quaaludeja.”