Merkkipäivä lähestyy vääjäämättä… Nimittäin Black Sabbathin ensimmäisen levyn syntymäpäivä. Tai no, ainakin sen historiallinen julkaisupäivä.
Black Sabbath – siis se albumi – saapui pahaa-aavistamattoman ihmiskunnan ulottuville perjantaina 13. helmikuuta 1970. Tuulen huminaa, sateen ropinaa, ukkosen jyrinää, kaukaisuudesta kuuluvaa pahaenteistä kirkonkellojen kuminaa… Ja niin, sitten se riffi. Se riffi! Painava musiikkityyli nimeltään heavy metal oli syntynyt, eikä populaarimusiikin maailma ollut enää koskaan entisellään.
Black Sabbathin solistin Ozzy Osbournen pitkäaikaisen aseenkantajan Zakk Wylden kipparoiman Zakk Sabbath -coveryhtyeen lyhyen Euroopan-kiertueen ajoitus on siis mainio – ja tottahan toki bändi esiintyy Black Sabbathin kotikaupungissa Birminghamissa nimenomaan 13. helmikuuta.
Muutamaa päivää aikaisemmin Zakk Sabbath esiintyi Helsingin mainiosti kansoitetussa, mutta ei sentään loppuunmyydyssä The Circuksessa. Ilahduttavan myrskyisenä sunnuntai-iltana paikalle vaeltaneet saivatkin niskoilleen tuhdin annoksen Black Sabbathia, sillä ”In Honor And Celebration: 50 Years Of Doom” -otsikolla siunattu iltama oli vähintäänkin ”rahoille vastinetta” -sanonnan mittainen. Viisitoista kappaletta, pari tuntia.
Zakk Wylden, basisti Rob “Blasko” Nicholsonin ja rumpali Joey Castillon muodostama trio asteli estradille Supertzar-intron siivittämänä, ja kohta avausbiisi Supernaut oli käynnissä – ja suunnilleen samalla hetkellä Zakk Wylde nousi omalle korokkeelleen lavan keskelle ensimmäisen, mutta ei todellakaan viimeisen kerran.
Konsertin avausbiisit vihjailivat siitä, että kiertuetta edeltäneet treenit olivat saattaneet jäädä vähiin, sillä helvetillisellä volumella luukuttaneen kolmikon kollektiivinen toimitus vaikutti jossain määrin huteralta – siis esimerkiksi siitä huolimatta, että Castillo hakkasi rumpujaan hirveällä voimalla. Tämä vaikutelma jonkinasteisesta ”huteruudesta” saattoi toki syntyä paljolti siitäkin, että Blaskolla tuntui olevan kovasti ongelmia bassolaitteistojensa kanssa vedon alkupuolella.
Ja niin, kyllähän nämä kokeneet kehäketut saivat homman melkoisen hyvin raiteilleen muutaman kappaleen ”lämmittelyn” jälkeen. Birminghamin pioneerien klassiset riffit alkoivat kajahdella paikoin oikeinkin komeasti, ja kun esimerkiksi Into The Void – ehkä maailman paras heavy metal -biisi, jos nyt on pakko valita – tärähti PA-laitteistoista, niin kyllähän hymy levisi väkisinkin kasvoille.
Ihan koko ajan ei silti hymyilyttänyt. On tietenkin hemmetin tyhmää urputtaa kitarasooloista, kun menee katsomaan Zakk Fucking Wyldeä, mutta urputetaanpa silti. Kyllähän The Circuksen illassa tuli nimittäin sellainen muutaman kerran fiilis, että herra Wylde – hyvien tuttujen kesken Jeffrey Phillip Wielandt – olisi voinut jättää jokusen tilutustulituksen muutamaa kiertoa lyhyemmäksi, eikä kukaan olisi siltikään pahastunut. Ainakaan kovasti.
Melkein yhtä tyhmää on nostaa minkäänlaista meteliä Wylden laulusuorituksesta, mutta nostetaanpa silti. Toki herra kitarasankari kuulostaa paikoin ”nuorehkolta Ozzylta”, mutta vähintään yhtä usein hänen laululinjansa sujahtavat enintään ”sinne päin”. Ei ollut siis mikään ihme, että hänen äänensä oli melkein kautta linjan miksattu varsin alas. Iltaman aikana ei voinutkaan mitenkään olla ajattelematta, miten paljon tyylikkäämmältä tribuutilta Zakk Sabbath soundaisikaan, jos sen keulalla kukkoilisi todella kyvykäs solisti. Mutta tässä tullaan tietenkin siihen, että Zakk Sabbath on luonnollisesti ja oikeutetusti Wylden oma show, ja kova laulaja voisi varastaa huomiota illan päätähdeltä… vähän liikaakin.
Säröistä huolimatta ilta jäi kevyesti plussan puolelle, ja jos Zakk Sabbath saapuu kulmille taas jonakin päivänä, homma täytyy epäilemättä ottaa haltuun. Josko he silloin soittaisivat myös Black Sabbathin, vai onko tämä kaiken aloittanut kappale liian (epä)pyhä esitettäväksi?
