Ville Valo nimesi etukäteen Venus Doomin HIMin tähän asti synkimmäksi albumiksi, ja siinä hän oli täysin oikeassa. Venus Doomin soundimaailma on tummasävyinen, painostava ja äärimmäisen kieroutunut. Tunnelma on läpi levyn ahdistunut ja lievästi epätoivoinen. On helppo kuvitella goottilaisilla kielikuvilla rakennettujen rakkaustragedioiden pohjautuvan omakohtaisiin kokemuksiin. Täysin uusia tehokeinoja levyllä on hyödynnetty vain marginaalisesti, mutta milloinpa ne olisivatkaan olleet ehdoton vaatimus, jos kappaleet itsessään ovat hyviä.
Kitarat ovat vielä suuremmassa roolissa kuin yhtyeen Greatest Lovesongs
Vol. 666 -debyytillä. Silti melodioiden kantaminen lepää edelleen koskettimien ja Villen äänen harteilla, kitaran keskittyessä vain helvetillisellä groovella siunattuihin riffeihin ja sabbathmaisen raskaaseen poljentoon. Myös soolopuolella Linde pääsee esittämään osaamistaan. Miehen tyylitajua ei voi kuin ihailla.
Etukäteen hehkutettu avausraita Venus Doom antaa osuvasti suuntaa siitä, mitä levyltä on lupa odottaa, mutta lukeutuu melodioiltaan levyn vähemmän kiinnostaviin sävelmiin. Transformers-leffan soundtrackilta tutun Passion’s Killing Floorin kitarariffi tuo mieleen alkuaikojen Amorphiksen ja muutenkin kappale soljuu eteenpäin kuin hautajaismarssi. Kymmenminuuttinen eepos Sleepwalking Past Hope on melankolista HIMiä parhaimmillaan ja lopun progesekoilu Kaasun rumpusooloineen on omaperäinen ratkaisu. Levyn kappaleista ainoa pikahitti on Kiss Of Dawn, jonka scorpionsmaisesti laskevaa sointukuviota on tuskin koskaan kuultu näin surumielisessä ilmiasussa. Cyanide Sun päättää levyn osuvasti herkällä toivonkaipuullaan.
Mielestäni Dark Light (2005) oli viiden tähden mestariteos. Siihen verrattuna Venus Doom ei ole läheskään yhtä hittihakuinen tai suoraviivainen, vaan enemmänkin kokeilunhaluinen levy, vaikka HIMin tunnetuksi tehneet maneerit eivät ole kokeneet suurta uudistumista. Yhtye on yhä niin pitkälti omilla linjoillaan, että suuriin muutoksiin ei ole edes tarvetta.
HIMin oman äänimaailman puitteissa Venus Doom tarjoaa riittävän annoksen vaihtelua, eikä ole missään mielessä tylsä kokonaisuus. Synkkyys on syönyt jonkun verran tehoa yhtyeen musiikilliselta ilottelulta, eikä viivasuorien hittien kirjoittaminen tunnu tällä kertaa olevan levyn perimmäinen tarkoitus. Kun yhtyeellä on pitkä taival takana ja toivottavasti myös edessä, on kokeiluihin kuitenkin varaa. On suuri rikkaus kyetä tekemään erilaisia levykokonaisuuksia.