TIMO RAUTIAINEN & TRIO NISKALAUKAUS: Rajaportti

Kolmisen vuotta sitten ilmestynyt Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen debyytti Lopunajan merkit oli ympäristötuhoa käsittelevine sanoituksineen uraauurtava levy suomalaisen raskaan musiikin historiassa. Tätä ekoheviksi luonnehdittua albumia seurasi Rautiaisen sanoin "hevirokin Hannu Karpo" -levy Itku pitkästä ilosta, jolla paneuduttiin enemmän sosiaalisiin epäkohtiin. Kyseisen levyn ja ahkeran keikkailun ansiosta Timo Rautiaisen pitkä kulttisuosion kausi kääntyi listamenestykseksi. Kuilun partaalla -ep on jo ylittänyt kultasinglerajan ja tuore single Surupuku meni suoraan listakärkeen. Viimeksi Rautiaisen arvostus sai uusia ulottuvuuksia kun hänelle myönnettiin Vuoden valopilkku -kulttuuritunnustus. Onpahan ainakin vanhemmilla nyt tiedossaan yksi heviyhtye, jonka levyjä voi turvallisin mielin ostaa jälkikasvulle lahjaksi.

Rajaportti on luonteva jatko Niskalaukaus-saagaan. Se pitää sisällään edellisten osien parhaat puolet, mutta samalla selkeästi uudistaa konseptia. Tällä kertaa tempoa on laskettu, sekä melodioita lisätty erityisesti lauluun. Jyräämisen sijaan Rajaportti pohdiskelee ja maalailee, sijoittuen siten lähemmäs ensilevyn tunnelmia. Paikoitellen albumi muistuttaa sävykkyydessään jopa Timon edellisen yhtyeen Lyijykomppanian klassista Viimeinen voitelu -levyä. Rajaportti onkin ennen kaikkea edeltäjiään monipuolisempi ja vivahteikkaampi levy. Ilmeisin syy tähän on sen keskelle sijoitettu pelkällä jousikvartetilla säestetty Elinkautinen. Edellisiltä levyiltä tuttuun tapaan laulu on trubaduuri Marjo Mattlarin käsialaa, ja vastaa jälleen kerran yhdestä levyn koskettavimmasta sanoituksesta. Toinen yhtyeen tyylistä edukseen eroava laina on A.P. Sarjannon Kova maa, joka on kuin tehty Niskalaukaus-muottiin sovitettavaksi.

Uudistumista löytyy myös teksteistä. Rajaportilla ei kajota ympäristöaiheisiin, vaan lähinnä tarkastellaan suomalaisen miehen elämän synkimpiä puolia. Levy alkaa lyhyellä Minulla on sanottavaa! -kaahauksella, joka kritisoi niitä, joilla ei ole mitään sanottavaa. Rautiaisen nimiin kreditoitu teksti koostuu satunnaisesti yhteen liitetyistä suomi-popin pahimmista kliseistä tyyliin "poltan viimeisen savukkeen/uskon ihmiseen/olen sekaisin". Hauskinta kappaleessa on se, että todennäköisesti kaikki eivät tajua kyseessä olevan vitsin.

Yksi ohilyönti levylle on valitettavasti päässyt. On tietenkin kunnia päästä tekemään yhteistyötä Vexi Salmen kanssa, mutta ei siitä sentään saisi sokeutua. Vexin tekstittämä Älä enää lyö ei nimittäin istu levylle lainkaan. Perheväkivalta on aiheena koskettava, mutta sen miten sanotaan pitäisi olla vähintään yhtä tärkeää kuin mitä sanotaan. Salmi on tehnyt tekstin omalla tyylillään ottamatta huomioon hänelle poikkeuksellista musiikkigenreä. Teksti on täynnä latteuksia ("sieluun henkinen kipu jää") ja kömpelöitä riimejä ("räjähtää"/"läjähtää"). Harmittavasti tekstille on uhrattu yksi levyn tarttuvimmista sävellyksistä.

Rautiaisen hovisanoittaja Tomi Tuomaala ei ole tällä kertaa mukana lainkaan. Onneksi hänen poissaolonsa näkyy enemmän tyylin, kuin laadun muutoksena. Timo on itse rohkaistunut sanoittamaan kolme kappaletta ja levyn tuottaneen Jarkko Martikaisen nimi löytyy samoin kolmesta biisistä. Rautiainen on selvästi petrannut tekstittäjänä, varsinkin isän itsemurhasta kertova Jäähyväiset on onnistunut päätös levylle. Ylimääräisen latauksen biisiin tuo introna kuultava Timon tyttären lukema runo. Martikainen on onneksi malttanut jättää YUP-maneerit teksteistä pois ja tuloksena on kolme hienoa tarinaa, jotka ovat lisäksi saaneet ylleen levyn parhaat sävellykset. Lumessakahlaajat ja Elegia ovat jylhimpiä Niskalaukaus-esityksiä koskaan, eikä Surupuku juurikaan huonommaksi jää. Juuri tälläisissä pitkissä, hidastempoisissa ja vahvalla melodialla herkuttelevissa kappaleissa yhtye on parhaimmillaan.

Rajaportti on vakuuttava näyttö suomihevin mielenkiintoisimmalta yhtyeeltä, mutta jää kuitenkin noin puolen pisteen päähän siitä, mihin uskon Trio Niskalaukauksen parhaimmillaan pystyvän.