Lähes 20 vuotta Boy In Da Corner (2003) -klassikon – joka käytännössä loi grimen ja toi sen suuren yleisön tietoisuuteen sekä myös asetti sille sangen korkean tason – julkaisun jälkeen Dizzee Rascal on seikkaillut monenlaisissa genreissä. Parin menestyksekkään levyn (Raskit (2017) ja E3 AF (2020)) ja muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen artistin kahdeksannesta albumista povattiin grime-suuruuden comeback-levyä, mutta se on surkeaa elektronista tanssimusiikkia. Edelläkävijästä on väistämättä tullut valtavirtaa.
Albumi on helppoa kuunneltavaa, muttei todellakaan mikään historiaan jäävä mestariteos. Etenkin sanoitukset aiheuttavat kuulijassa paikoin myötähäpeää. Sarkasmi ei toimi, vaan pilkka osuu omaan nilkkaan. Kovaa vauhtia keski-ikäistyvän brittitähden räppääminen kuulostaa kuitenkin edelleen itsevarmalta vaikka bpm hipoisi sataakahtakymmentä
Tuotanto leikkii kaiken maailman piippauksilla ja tööttäyksillä, ja kappaleet ovat halpoja radiohittejä, jotka sinkoilevat musiikkityylistä toiseen: grimestä ja UK-garagesta houseen ja EDM:iin, dubstepistä afro- ja break beatiin sekä jungleen. Vaikka albumi on varsinainen genrejen sekamelska, kaikki kuulostaa samalta, eli tylsältä ja pinnalliselta. Levyllä on hetkensä, mutta ne eivät riitä pelastamaan sitä.
