”Äiti pojastaan pappia toivoi -nimen olen varastanut yhden jäbän suusta” – Pauli Hanhiniemi kertaa uransa vaiheita

Pauli Hanhiniemi tunnetaan tietysti Kolmannen Naisen keulakuvana, mutta hän on levyttänyt myös Perunateatteri- ja Hehkumo -yhtyeiden kanssa, tehnyt sanoituksia muille bändeille ja puuhannut muissakin musiikki- ja teatteriprojekteissa. Antti Luukkanen haastatteli laulajaa Soundin 8/22, julkaisemme katkelman artikkelista nyt myös verkkosivuilla.
17.10.2022 11:02

Kun katsot nyt Kolmannen Naisen uraa, mitä bändin ensimmäisestä vaiheesta ja sen nousukiidosta jäi sinulle mieleen?
– Ne alkuvuodet oli enemmän sellaista tutkimusmatkailua pitkin Suomea. Mutta ne reissut oli kokonaisvaltaisia. Kaikki asiat mitä niillä reissuilla tapahtui oli uutta ja tärkeitä. En ollut niinä alkuvuosien reissuilla hetkeäkään tylsistynyt.
– Soittaminen ja yleisön kanssa kanssakäyminen lavalta oli joskus onnistunutta ja joskus vähemmän onnistunutta. Mulle oli tosi tärkeätä alkuvaiheessa, että teen selkeitä tekstejä. Kun kuulet ne, niin tiedät heti mistä niissä on kysymys. Ja mun piti laulaa ne selkeästi, että yleisö pääsee mukaan siihen juttuun. Se vaikutti tietysti lyriikan poljentoon. Tuli ihan käytännön syistä opeteltua lähes oikeaoppista kirjoittamista.

Kun menestystä tuli, oliko selvää että juuri tätä hommaa halusit tehdä? Sait itsevarmuutta, ettei tarvitse mennä enää muihin töihin?
– Se on tullut vasta paljon myöhemmin, ettei tässä enää muihin töihin kelpaa.

Kolmannen Naisen hajoaminen vuonna 1994 taisi olla kova paikka.
– Kyllä.

Mikä siitä teki vaikeaa?
– Ihmissuhteiden katkeaminen. Siitä siinä oli kyse. Jokainen meistä on varmaan miettinyt, kuinka viisaampi olisi itse kunkin pitänyt silloin olla, että se olisi jatkunut. Mutta nykyhetkestä katsottuna se oli ihan hyvä, että meille tapahtui tuollainen kriisi, mikä pisti ajattelemaan. Sen 15 vuoden aikana on ehtinyt kelailemaan asioita ja sisäistämään sen, kuinka arvokas tuollainen ryhmä ja sen välillä oleva kemia on. Ja kuinka hieno instrumentti se on musiikin tekemisen suhteen.

Tuntui, että seuraava kokoonpanosi, Pauli Hanhiniemen Perunateatteri kärsi suositun bändin nokkamiehen kirouksesta. Aina verrataan siihen, mistä on tullut tunnetuksi. Keskitytään vertailuun ja vanhojen muisteluun, ei siinä hetkessä olevaan projektiin.

– Joo, kyllä. Mulla on oikein selvä kokemus, kuinka kyvytön establishment on arvioimaan sitä, mikä on sen kulloisenkin tekeleen laatu ja arvo. Jos establishmentilla olisi ollut joku arvostelukyky, niin Perunateatterihan olisi ollut kovakin juttu. Se jäi harvojen herkuksi. Meidän levyt myi jotain kymmenentuhatta. Tehtiin joku 60–80 keikkaa vuodessa 11 vuoden ajan. Meillä sujui kaikki ihan mahtavasti ja se loppui siis siihen, kun meidän kitaristi Pasi (Hiidenniemi) halusi lopettaa. Se oli hyvin erilainen bändi kuin Kolmas Nainen, vaikka siihen sitä aina verrattiin.

Noihin aikoihin sinut opittiin tuntemaan myös itsenäisenä tekstintekijänä, joka tekee lyriikkaa myös muille.

– Se on sujunut hyvin siitä lähtien, kun Kolmannen Naisen hajoamisen jälkeen kirjoitin Tahdotko mut tosiaan -tekstin Popedalle Petanderin Markun biisiin. Se onnistui. Se oli kuin naps: sen jälkeen mulla oli sanoittajan status. Yhden biisin ansiosta. Enhän mä nyt kovin monelle ole kirjoittanut. Yön Ollille kirjoitin. Ystävystyin Ollin kanssa. Hän tuli mun luo demojensa kanssa ja kirjoitin niihin juttuja. Tätä ei pidä tulkita väärin, mutta mä kirjoitin niihin aina saman tarinan yhä uudelleen. Aina oli joku tyyppi, joka haikailee parisuhteen perään ja toivoo, että jotain sellaista pientä päivänsädettä vielä joskus vilahtaa jostakin.

Miten musiikin tekemisen teoria sekä aito, inhimillinen tunne yhdistetään käytännössä laulunkirjoittamisessa?

– Joskus se tapahtuu luonnostaan ja tulee hyviä tekstejä. Joskus sitä yrittää eikä saa syntymään. Niistä biiseistä tulee latteita eikä ne kosketa. Analyysi on huomattavasti helpompaa kuin etukäteissuunnittelu. Katsoo sitten jälkeenpäin mitä tuli tehtyä. Jos kirjoitat paljon tekstiä jotain laulua varten, niin jossain kohtaa tajuat, että tässä on tullut sopivasti puhuttua ohi suunsa. Tätä kun vähän muotoilen, niin tämä kohta on aika tärkeä. Se on hyvin vaistonvaraista hommaa. Ei mulla ole mitään nimiä niille asioille, mihin mä ihastun joissain tekstinpätkissä.

Äiti pojastaan pappia toivoi -kappaleen nimen lainin olen varastanut yhden jäbän suusta. Siinä biisissä on muutakin varastettua. Ne oli vaan pakko ottaa vastaan ja viedä levytettäväksi. Siellä on alavutelaisen Hietalan Aaten renkutus, kun se lauleskeli että ”äiti se Aatesta pappia toivoi”.

– Samoin se pätkä ”kappaleina ihmisriepu pitkin maailmaa, köyhä köyhän haukut saa”. Oltiin menossa katsomaan Topia ja Agentsia ja jonotettiin keikalle. Siihen tuli sellainen alkoholisti, jonka luokittelisin sielunsa rintamalla rikkoneeksi veteraaniksi, joka tuli jokaiselle jonossa sanomaan ”kipaleina, sydänriepukin on kipaleina, ja köyhä haukkuu toista köyhää”. Se jäi mun mieleen.

Sinut tunnetaan musiikin parista, mutta olet tehnyt lukuisia rooleja myös teatterin puolella.

– Ne on olleet mahtavia elämyksiä. Kun olin Suruttomissa Toppo ja mulla oli yksi pitkä monologi, joka mun piti ladata joka ilta yleisölle, niin kyllä se oli mahtavaa. Sitten olen ollut vähän sellaisella kesäteatteri- ja pikkujoulukabareemeiningillä mukana muuallakin. Nekin on olleet hauskoja kokemuksia.

Kauan ei Kolmas Nainenkaan lopulta ollut aivan toimettomana.

– Me hajottiin 1994 ja vuonna 1997 kun Neil Young teloi kätensä eikä tullut Provinssirockin sunnuntain pääesiintyjäksi, seinäjokelaiset otti meihin yhteyttä ja sanoi, että nyt laitatte sen bändin kasaan, tulette hoitamaan tämän homman ja saatte aika sievoisen summan rahaa. Se oli meille sopiva potku.

Oliko keskinäiset välit jo normalisoituneet tuon kolmen vuoden aikana?

– Kyllä siinä oli sen verran ehditty hengitellä, että meidän oli aika helppo olla yhdessä. Mulla oli Perunateatteri aina vuoteen 2005 asti, joka puksutti niin perkeleesti. Kyllä siinä aina siellä tai täällä saattoi tehdä jonkun Kolmas Nainen -keikan. Ei puhettakaan, että olisi ollut energiaa tehdä uutta musiikkia. Sitten kun Perunateatteri hajosi, mulla oli Hehkumo, joka teki kaksi levyä ja musan Tampereen Työväen Teatterin 110-juhlavuoden Anna-Liisa-musikaaliin. Mä kirjoitin ne laulut. Ei tullut ensimmäisenä mieleen, että pitäisi Kolmas Nainen kasata.

– Jossakin kohtaa sekin rupesi kiinnostamaan, jos me ruvettaisiin vielä porukalla tekemään uutta musaa. Nähtiin että meillä on valmis yleisö, ei meidän tarvitse mitenkään breikata tai olla ajanmukaisia. Voidaan tehdä sitä mitä sattuu tulemaan. Ei me mitään kauheaa kampanjaa olla näiden levyjen suhteen tehty. Ollaan luotettu, että ihmiset löytää ne pikkuhiljaa ja tulevat kuuntelemaan keikkoja.

Vastaanotto on ollut ilmeisen hyvä?

Me ollaan ne (2013) meni todella hienosti, mutta siihen vaikutti totta kai se, että mä olin käynyt Vain elämäässä. Ja julkaisin mä oman sooloalbuminkin.

Levy-yhtiölle ei tosiaan kelvannut bändilevy Hehkumon kanssa, joten muilutit sen Minä ja Hehkumo -soololevysi (2014) taustayhtyeeksi.

– Ei iso bisnes ole kiinnostunut taidebändeistä kuten Hehkumo, mutta se oli todella onnellista, että onnistuin kirjoittamaan siihen Jonas Olssonin sävellykseen Muutkin mokaa -tekstin. Se oli hyväksi Hehkumolle ja hyväksi ylipäätään mulle, että mun ei tarvinnut enää kuunnella kun ihmiset huutaa ”Siideripissis!”.

Minä ja Hehkumo oli ilman muuta yhteislevy. Pölyä, hiuksia, risuja (2016) taas tuli sellaisessa vaiheessa, että Retkue ei ollut vielä olemassa. Keräsin sen jengin tekemään sitä levyä. Siinä oli mun ja tuottaja Jonas Olssonin biisejä.

Voiko lauluntekijä eritellä soololevyn ja muiden biisejä? Pitääkö olla henkilökohtaisempi?

– Ei. Jos mä itse laulan, niin se on aina mun soololevy (naurua). Mulla pitää olla valta laulaa aina sitä mitä mua huvittaa eikä siihen tule kukaan sörkkimään. Olen pitänyt siitä aina kiinni.

Onko erimielisyyksiä näissä asioissa esiintynyt?

– Kun USA meni Irakiin, kirjoitin jotain tosi kriittistä USA:sta ja niistä sen motiiveista millä sinne mentiin. Jätkät ei kauheasti halunnut että mä vedän sellaista. Se oli sellainen biisi kuin Pikkumies. Fiksailin tekstiä sitten sillä lailla, ettei siellä ole enää niitä suurvaltakannanottoja, vaan se tuntuu enemmän sellaiselta Saddam Husseinin olemusta luonnehtivalta.

– Mä olen puolestaan joskus ollut hyvin kriittinen joidenkin stemmaasioiden suhteen. Ettei mahdottomilla stemmoilla vesitä sitä liidilaulun linjaa ja tunnelmaa. Menetetään jotain, jos se rupeaa soundaamaan liian hienolta. Nämä on tällaisia henkimaailman asioita. Ei niissä mitään linjaa voi vetää. Jonain toisena päivänä sama ei olisi haitannut yhtään.

Sinut tunnetaan myös ahkerana keikkailijana, joka ei kaihda pieniäkään soittotilaisuuksia, joita teet basisti Ville Rauhalan kanssa. Mikä motivoi vielä jaksamaan pientenkin yleisöjen parissa?

– Niitä Villen kanssa tehtäviä keikkoja pitää olla sen verran, ettei hänen tarvitse pestautua ammattibändiin. Jos se pestautuu sellaiseen, niin eihän hän mun kanssa keikkaile. Kun hän saa mun keikoista fyffeä, niin voi soittaa kaiken maailman jazz-keikkoja. Ne on kuitenkin musiikillisesti varmasti hänelle prioriteettiasteikolla aika saatanan tärkeitä. Työllistän Villeä harvakseltaan niin hyvin, ettei sen tarvitse lähteä mihinkään keikkabändiin paukuttamaan (naurua).

– Ja kun olosuhteet on kohdillaan, niin Villen kanssa soittamisessa on jotakin sellaista, mikä on joka kerta vähän erilaista. Hyvä esimerkki oli, kun oltiin TTT-klubilla kahdestaan. Kun tulee lavalta ja menee bäkkärille on niin hyvä fiilis, että nauraa ääneen.

– Kolmas Nainen on instituutio ja iso porukka. Se on sitoumus. Sitä tehdään justiin niin paljon kuin pojat sanoo. Nyt ei ole päässyt keikkailemaan Retkueella pitkään aikaan, mutta ensi keväällä keikkaillaan.
Meillä on levy tekeillä ja se tulee maaliskuun hutkeissa. Rowan (Rafferty, keikkamyyjä) on myynyt meille jo keikkoja sinne. Se porukka aktivoituu silloin.

– Mitähän mä tekisin, jos en kaikkea sitä mistä tykkään?

Kuinka spesiaalilta tuntui soittaa tänä kesänä Kolmannen Naisen 40-vuotisjuhlakeikka omilla kotikonnuilla Alavuden pesäpallostadionilla?

– Ensinnäkin siinä oli iso riski, että se menee ihan vituiksi. Ruveta nyt Alavuden keskustaan pykäämään tuollaista festivaalia. Siellä oli kuitenkin Juliet Jonesin Sydän, Dr. Feelgood ja Kolmas Nainen. Olisi ollut täysin mahdollista, että se olisi mennyt munilleen. Kuka hullu sinne nyt lähtee? Eihän siellä ole tarpeeksi edes majoitusta.

– Mutta siellähän se pitikin pitää, ei siinä muuten olisi ollut mitään järkeä. Jos me tehtäisiin sellainen keikka Tavastialle, niin se tulee täyteen ja se on siinä. Tuo oli tietyllä lailla kädenojennus Alavudelle, että jotakin tapahtuu sielläkin. Ja onhan se nyt mukava mennä rehentelemään kotikylille (naurua). Tuohan tarjosi meidän ikäluokan alavutelaisille tilaisuuden tavata luontevasti toisiaan. Lopulta sen aisti, että siinä oli tosi lämmin ja hyvä meininki.

– Kyllä se vähän pisti miettimään, kuinka helvetisti kaikenlaista 40 vuoteen mahtuu. Ja sen, mitä meidän jätkien välillä on. Ne on jätkiä, jotka mä tunnen parhaiten. Niin erilaisia tilanteita olen kokenut heidän kanssa yhdessä, myötäelänyt vaikeuksia ja riemukkaita hetkiä. Ei sellaisen arvoa voi oikein selittää. Ei se missään näy, se vaan on tuolla jossain syvällä.

– Olen saanut säilyttää vapauteni, vaikka näitä bändejä onkin ollut. Olen aika kiitollinen siitä, että en lähtenyt Vain elämään jälkeen Voice Of Finland -tuomariksi. Luulen, että mulle olisi käynyt samoin kuin Ollille. Olisin hurahtanut siihen. Ruvennut semmoiseen urakeskeiseen hommaan ja väkisin olisi baarin nurkassa soittelut jääneet vähemmälle. En olisi kokenut niitä arvolleni sopivaksi ja näin ollen mulle olisi jäänyt aika helvetisti hienoja kohtaamisia pois elämästä.

Teksti: Antti Luukkanen
Lue koko haastattelu Soundista 8/22.

Lisää luettavaa