Alexin ja Tuomaksen varikkokäynti

15.7.2008 12:52

Suomeen on varttunut joukko rockmuusikoita, joiden työ on maailmalla vähintään yhtä lailla kuin kotimaan kamaralla. Soundi katsoi kiertuepäivämääriä ja synkronoi kahden uuden sukupolven maailmantähden kalenterit kesäkuun alussa.

teksti: Petri Silas, kuvat: Petri Nuutinen

Tien päällä ja ilmojen halki jokseenkin non-stop viime lokakuusta kiitäneen Tuomas Holopaisen pitäisi kaiken järjen mukaan ladata akkujaan niin kaukana musiikista kuin mahdollista. Biisintekijä, kosketinsoittaja ja työnarkomaani on kuitenkin karauttanut suoraan Helsinki-Vantaalta Hollolaan, missä jatkaa Indican neljännen albumin tuotantotöitä.

Holopainen, Indican laulaja Johanna ”Jonsu” Salomaa ja muut tytöt sekä äänittäjä Tero Kinnunen ovat saaneet aikaan kelpo jälkeä. Enää on jäljellä laulujen ja viulujen äänitys sekä miksaus.

Parin päivän päästä paikalle saapuu Nightwishinkin uusimmalla soittanut Troy Donockley. Englantilaiselta puhallinsoittajalta Tuomas on oppinut hiljan uuden hienon taikatempun, jota esittelee mielellään. Holopainenkin on pätevä silmänkääntäjä, mutta ei omien sanojensa mukaan mitään Donockleyn rinnalla.

Nyt Petraxin pihaan kaartaa tummanharmaa Chevrolet Caprice -farmari. Takapenkiltä purkautuu kuluvan vuoden huhtikuussa oman orkesterinsa turneen startannut Alexi Laiho. Mukana on yllätyksenä Peter Tägtgren. Hymyilevät miehet kantavat muovikassia sekä paria punaista laatikkoa, jotka sisältävät aikuisten janojuomia.

Studioemäntä Tiina Rappula tuo puolestaan paikalle iltapalaa ja tervehtii tulokkaita iloisesti. Edes Tägtgren ei ole Petraxilla ensi kertaa: ruotsalaismuusikko-tuottaja äänitti täällä Children Of Bodomin tuoreimman albumin laulut. Artistit käyvät vetämässä Alexin sanoin ”vähän nokea naamaan” ja astelevat kuvattaviksi. Myös studioisäntä Petri Rappula saapuu paikalle.

Pian vetäydymme Tuomaksen ja Alexin kanssa studion takkahuoneeseen tarkoituksenamme pohtia loputtomilta tuntuvien kiertueiden vaikutuksia elämiseen, olemiseen ja roolimallina olemiseen. Sekä yksityisasioihin, kuten sponsorisopimuksiin ja maksa-arvoihin.

Oletteko ehtineet tavata sen jälkeen, kun Dark Passion Playtä kuudella kuukaudella seurannut Blooddrunk ilmestyi?
Alexi: – Ei. Viimeksi treffasimme, kun tuli joulukuun alussa poikettua katsomassa Tuomaksen uutta torppaa Kiteellä. Se oli hyvä reissu.
Tuomas: – Kyllä. Aku Ankkoja kotiteatterista ja juomapeliä.
Onko kodin merkitys muuttunut parin viime levyn myötä tehtyjen kiertueiden aikana?
Alexi: – Minulla ainakin. Nimenomaan pari vuotta sitten oli vielä sellainen olo, etten halua mennä himaan tai edes kuluttaa siellä aikaa, mutta nykyään asia on toisin. Rundit ovat pidentyneet siihen malliin, että parikin day-offia nimenomaan kotona tuntuu tärkeältä. Kotiin meno on kuin lomalle pääsisi.
Tuomas: – Tarkka tieto siitä, koska pääsee kotiin, auttaa kummasti. Nytkin meillä on kaksi ja puoli viikkoa kesälomaa. Moni olisi hajonnut totaalisesti, jos joku olisi tullut Saksan keikkojen päälle sanomaan, että ”ette te muuten menekään nyt kotiin. Tähän väliin on buukattu lisävetoja”.
Alexi: – Ihan sama täällä. Tuollaista sattuu aina joskus, ja kyllä se vituttaa. Vapaapäivän vaihtaminen lisäkeikkaan herättää aika huonoa verta.
Molemmilla teistä on ainakin yksi vanhempi sisarus ja vanhoja ystäviä. Kun katsotte, missä vaiheessa he nyt ovat elämissään, mitä huomaatte uhranneenne?
Alexi: – Parhaat frendini ovat bändissä, ja bussi omalla tavallaan kotini. Minä olen tällainen tiekoira. Onneksi sukulaiset ovat aina supportanneet tätä juttua. Ja tyttöystävän kanssa pitää vain hyväksyä se tosiasia, että meitsi on ainakin juuri nyt puolet elämästä pois kotoa.
Alexi: – Suurin uhraus on varmaankin se, miten olen uhrannut itseni musiikille. Mutta se on myös paras asia, mikä minulle on koskaan tapahtunut.
Tuomas: – Ihmissuhteet kärsivät ihan törkeästi. Minä olin juuri neljä ja puoli kuukautta pois kotoa. Putkeen. Karmeinta on, kun tulee rundilta kotiin ja siellä odottavat isä ja äiti, sisko, veli ja ne hyvät kaverit, ja minä en haluakaan nähdä ketään kolmeen päivään. Sen täytyy olla heille kova pettymys. Minulle tulee rundin jälkeen… en tiedä, onko depressio liian voimakas sana, mutta…
Alexi: – Ei se ole. Minulla rutiini on sellainen, että ekana päivänä rundilta palattua käyn tapaamassa kavereita ja ehkä vetämässä lärvit. Kotona on liian hiljaista ja rauhallista, ja kontrasti muutenkin niin kauhea, että minä vain en kestä sitä. Yhden päivän jälkeen vetäydyn itsekseni sohvalle. Nukkumaan ja katsomaan paskoja sitcomeja telkkarista. Eli minustakin tulee helvetin anti-sosiaalinen. Mimmikaveria jaksan katsella, mutta en oikeastaan ketään muuta.
Johtuuko masennus siitä, että tuhansien ihmisten jokailtainen huuto ja ihailu häviää elämästä?
Tuomas: – Ei kai. Kontrasti on vain niin raju, kuten Allu sanoi. Ja vaikka kotiin pääsyä aina odottaa, siihen on vaikea suhtautua. Ei auta, vaikka miten koittaa järjellä ajatella: ”Nyt olen kotona, keikat menivät hyvin eikä minulla ole mitään hätää”. Leffojen katseluksi ja viinan juonniksi se menee.
Alexi: – Kun on tottunut matkustamaan ja elämään tietynlaisessa kuplassa, ekat ajatukset kotona ovat aina: ”Miksi täällä on näin hiljaista ja missä kaikki ovat?” Tulee orpo olo, vaikka himassa olisi odottamassa kuka.

Tuomas osoittaa Alexin käsiin hetkiseksi unohtunutta Ardbeg-pulloaan kysyen aikooko kitaristi myös nauttia laadukkaasta skottiviskistä vai muuten vain jumittaa pulloa sylissään. Tämä vastaa, että Tuomas voisi pikemmin ottaa huikan pöydän reunalle nimenomaan itseään varten tuodusta ”gayn näköisestä” hopeanpinkistä tölkistä.
Kaverusten olemuksesta ja kehonkielestä näkee, miten hyviä ystäviä he ovat ja miten mukavaa heistä on saada pitkästä aikaa tavata. Ihmisinä, biisintekijöinä sekä luonteeltaan nämä kolmikymppiset miehet ovat melko erilaisia, mutta he ovat ihailleet toistensa tekemisiä jo pitkään.
Holopainen on sanonut pitävänsä Children Of Bodomia täydellisenä rockbändinä, jossa musiikillinen osaamisen ja punk-asenne kohtaavat ylivertaisesti. Laihon mielestä taas Tuomas on yksi kovimmista biisinkirjoittajista kautta aikain.
Joko kiertäminen on jossain vaiheessa alkanut kyllästyttää?
Tuomas: – Vaikka olemmekin tehneet viimeisten kahdeksan kuukauden aikana yhtä paljon keikkoja kuin koko Once-rundilla, kiertäminen ei vain ala ottaa päähän. Mutta kysy vuoden päästä uudestaan. Tätä on edessä vielä 15 kuukautta!
Alexi: – Huomasin heti ekalla Euroopan rundilla, että minä… kuulun rundille. Tärkeintä on tietenkin se, miten mukavaa meillä on jätkien kesken aina ollut. On ihan oma juttunsa olla vangittuna siihen helvetin teräsputkeen ja kiertää yhdessä maapalloa. Minulle se sopii.
Alexi: – Oikeastaan vain lentokentillä touhuaminen on vähän alkanut ottaa päähän. Itse lentäminen on ihan jees, mutta odottelu, notkuminen ja johonkin Teneriffalle matkaavien kännisten laumojen katselu on vähän työlästä.
Blooddrunkin kiitoslistalla nostatte hattua Finnairin Helsingin check-in-tiskien väelle. Jonon ohi vai mistä on kyse?
Alexi: – En oikein tiedä, onko tämä julkinen vai… yksityisasia, mutta kyse on sellaisesta diilistä, joka liittyy kyseisellä firmalla lentämiseen ja ylipainojuttuihin. Siis kamojen. Ehe ehe. En tunne kuviota tarkkaan.
Teillä on rundilla vastuu oikeastaan vain soittamisesta. Kuinka helppoa on tottua siihen, että joku muu hoitaa kaikki juoksevat asiat? Uhkaako vihannekseksi taantuminen?
Tuomas: – Kiertueella olemisessa on paljon samaa kuin intissä olemisessa. Joku muu järjestää kaiken, aikataulut on tehty ja koko ajan on kauhea kiire odottamaan jotain johonkin. Luppoajan määrä on järjetön.
Alexi: – Minä en ole ikinä käynyt intissä, joten en osaa verrata. Mutta ei minullakaan himassa mitään hovimestaria ole, joten onhan rundielämä aika erilaista. En silti katso, että se ihan vihannekseksi vetäisi. Aina loppurundista, kun muutenkin väsyttää, on mukavaa että on ihmisiä hoitamassa asioita. Mutta se tulee vasta siinä vaiheessa, kun kaikki elintoiminnot ja energia pitää säästää soittamiseen. Vai mitä, Tumppi?
Tuomas: – Niin. Minun käy joka päivä sääliksi tekniikan jätkiä. He ovat aina paikalla ekana ja viimeisenä. En ole pistänyt omaa syntikka-kitskaani kokoon vuosiin, enkä varmaan enää edes osaisi. Vähän liikaa hommat ehkä tulevat tarjottimella. Mutta sitten jos päättää joskus mennä vaikka purkamaan kamoja crew’n kanssa, he käskevät heti painua vittuun.
Alexi: – Ihan sama täällä. Minäkin olen joskus tylsän hetken yllättäen mennyt muka auttamaan jonkun kitarakeissin kantamisessa, mutta sieltä tulee lähtö äkkiä! Toisaalta, helppo ymmärtää. Omat rutiininsahan heilläkin on.
Roolit ja reviirit on jaettu tarkkaan. Ei kukaan roudari halua kiertueen keskeytyvän siksi, että muusikko tuli vähän auttamaan ja sai pahan haavan käteensä.
Alexi: – Näin on. Siinä mielessähän tämä on aika armoton ammatti, että keikkoja ei ihan pienestä skipata. Vaikka olisi 40 astetta kuumetta ja naamasta sininen tai harmaa ja verta valuisi suusta ja korvista, niin eihän keikan alussa muuta tehdä kuin lyödä keihäs käteen ja työnnetä hippi lavalle: ”Onnea sinulle!”
Tuomas: – Niinpä. Aika monessa muussa duunissa voi soittaa pomolle ja sanoa, etten tule tänään töihin.
Alexi: – Meillä on peruttu kymmenen vuoden rundaamisen aikana kaksi keikkaa omasta syystä, eli minun syystäni. Rikoin aikoinaan Etelä-Korean Hard Rock Caféssa kaksi kylkiluuta ja siitä jäi krooninen vamma, joka voi laueta aika pienestäkin.
Tuomas: – Alexi on kyllä kävelevä vakuutusyhtiön painajainen. Meillä on peruuntumisia sattunut neljä. Yhdentoista vuoden aikana. Kaksi ekaa meni sen piikkiin, että Tarja (Turunen, ex-laulaja) oli niin sairaana. Ja nyt tämän viimeisimmän jenkkirundin alku meni uusiksi, kun me olimme oikeassa, mutta kamat väärässä paikassa. Eli Meksikossa.
Alexi: – Eihän tuollainen ole teidän vikanne. Omasta syystänne tekin olette siis missanneet vain kaksi vetoa.

Viimeistään Dark Passion Playn myötä Nightwish ajoi HIMin ohitse ja otti haltuunsa Suomen suurimman rockbändin tittelin. Tällä hetkellä Holopaisen musiikkia sisältävää yhtyeen kuudetta levyä on myyty maassamme 125 000 kappaletta. 2000-luvulla ei yksikään kotimainen levy ole myynyt meillä näin paljon näin nopeasti.
Laihon heitto siitä, miten hän täyttää niin ikään kuudennen levynsä myötä alkaneen Blooddrunk-kiertueen aikana ”kolme kyöstiä”, saa Holopaisen kutsumaan häntä rääpäleeksi. Hänellä itsellään kun tulee seuraavaksi mittariin peräti 32 vuotta. Nämä Kiteen ja Espoon miehet edustavat sukupolvea, jolla ei vielä ollut kotimaisia maailmalla kiertäviä esikuvia. Nyt he itse ovat kilpa-autoammattilaisten tasoisia idoleita lukuisille nuorille.
Miltä tuntuu olla tuhansien koti- ja ulkomaisten soittajanalkujen idoli? Mikä on roolimallin vastuu, Alexi Laiho?
– Häähähähähä! Jonkunhan se on tehtävä. Mainitaan nyt heti alkuun, etten ole ikinä itse sanonut olevani mikään roolimalli kenellekään. Sen sijaan on helvetin hienoa olla osa Suomen nykypäivän rocksceneä. Kiitos kysymästä. Genremme kovimmat nimet Pohjoismaissa ja oikeastaan koko Euroopassa tulevat nyt Suomesta.
Entä Tuomaksen kohdalla?
– En ole minäkään tuota roolimalliutta kelaillut. Vastuun lisääntymisen olen tajunnut. Maailmassa on paljon ihmisiä, joille Nightwishin musa merkitsee ihan käsittämättömän paljon.
– Vanha kiinalainen sanonta siitä, miten ihminen on vastuussa pelastamistaan elämistä, nousi hiljan mieleen Las Vegasissa. Yksi tyttö kertoi suunnitelleensa itsemurhansa jo ihan valmiiksi; ostaneensa veitset, valinneensa ammeen ja katsoneensa päivämäärän. Kaksi päivää ennen h-hetkeä hän kuuli Dark Passion Playn ja se muutti hänen elämänsä. ”Maailmassa on edelleen jotain kaunista”, hän kuulemma ajatteli. Ja itsemurha peruuntui.
– Se oli äärimmäinen kohteliaisuus. Isompaa kohteliaisuutta ei biisintekijä voi saada. Mutta olenko minä nyt vastuussa siitä ihmisestä? Se voima, mikä meidän bändeillämme on, on yllättävän iso. Imartelevaa, mutta pelottavaa.
Alexi: – Vastaavia juttuja on tullut minullekin vastaan. Ehkä vähän miedompina, mutta kuitenkin. Se on totta kai kohteliaisuus, mutta siitä tulee myös vitun kuumottava fiilis.
Tuomas: – Kuumottava on hyvä sana. Mitä pitää jatkossa tehdä, että tämä ihminen on tyytyväinen? Mitä jos haluankin lopettaa soittamisen ja painua loppuelämäkseni eräoppaaksi Lappiin? Mitä se ihminen silloin tekee? Mutta eipä kai noita voi liikaa miettiä. Onneksi tämä homma perustuu aitoudelle ja sille, että tätä tehdään niin kauan kuin se tuntuu itsestä oikealta.
Alexi: – Niin. Tässähän on kyse rockbändistä eikä uskonnosta. En minä ole koskaan Jeesukseksi pyrkinyt.
Tuomas: – Ehkä homman pointti on, että juttu on mennyt joillekin kovin vakavaksi. Kaikkien kohdalla ei ole kyse enää vain siitä, että kuunnellaan levyä kotistereoista, otetaan vähän viinaa ja pidetään hauskaa.
Olette merkittäviä maailmanlaajuisia mainosmiehiä soittimillenne. Millaiset sponsorisopimukset teillä on?
Alexi: – No tämä on ehkä taas yksityisasia… Hahahah! Voin minä sen verran sanoa, että saan ilmaisten soittimien ohella ESP:ltä myös rahaa. Ja juttuhan lähtee siitä, että firma tekee vitun hyviä keihäitä. En minä maindaa klinikoita tai sitä että vetelen jossain nimmareita. Jos vain muuten aikaa riittää. Lisäksi kielet ja plärät ovat ilmaisia. DR:ltä tulee itse asiassa kohta signature-kielisettini. Marshallin kanssa on ollut viritystä, mutta se on vaiheessa.
Tuomas: – Minulla on Korgin kanssa diili, jonka mukaan saan soittimet puoleen hintaan. Jotain nimmarisessioita se velvoittaa tekemään, eikä livenä saa näkyä muita kuin Korgin logoja. Luulen, että kosketinpuolella endorsement-diilit ovat kaikkiaan eri tasolla kuin kitarapuolella. Myynti kun on ihan toista luokkaa.
Onko rallihaalarissa muita kuin Korgin merkki?
Tuomas: – Ei. Vaikea kuvitella, mikä firma minua voisi sponsoroida. Kyllä minä ostan esimerkiksi shampooni ihan itse. Miltä jossain levyn kannessa näyttäisi. ”Sponsored by Korg & Vidal Sassoon”? Siis juuri Vidal Sassoon ei ole yhteyttä ottanut, mutta yksi vastaava on.
Alexi: ­– On minullekin tarjottu vaikka mitä.
Olen tulkinnut, että sinua sponsoroi ainakin vaatefirma Fallen.
Alexi: – No juu. Hahah. Ihan oikein tulkittu. Mutta kuten jo nuo soitinpuolen asiat, niin nämäkin menevät aika frendipohjalta. Firman omistaja Chris Cole on yksi maailman kuuluisimmista pro-skeittareista, ja halusi painaa dekkeihinsä meidän Reaperiämme ja jotain valkoista v-kitaraa. Lisäksi hän on käyttänyt musaamme videoillaan. Sieltä saadaan kenkää ja paitaa. Affliction on toinen vaatemerkki, jonka kanssa on vastaavaa säätöä.

Nightwish on esiintynyt edeltävänä ehtoona Saksan Rock Im Parkissa, Children Of Bodom paketoi kolme päivää aiemmin Tampereen Sauna Open Airin avausillan ja lähtee seuraavasta alkuillasta Britanniaan.
Molempien bändien mainitut keikat olivat menestyksiä. Nightwishin toiseksi tuorein keikka Saksan Rock Am Ringissä ei sen sijaan sujunut yhtä hyvin. Tuomas kertoo PA-huolista ja ensi kertaa kohdalleen osuneesta yleisön voimakkaasta buuauksesta.
– Kun jouduimme toista kertaa pois lavalta PA:n kyykkäämisen tähden, sanoin että keikka päättyy tähän. Siinä kohtaa Anette (Olzon, laulaja) näytti kyntensä. Hän kivahti, ettei keikka pääty mihinkään. Selvä.
– Menimme takaisin, kun jengi jo huusi seuraavaksi vuorossa olevaa Offspringiä ja paiskoi lavalle appelsiineja. Parin biisin päästä uskalsin nostaa katseeni kiippareista, ja Anette veti ihan täysillä. Vitsi, että olin ylpeä hänestä!
COB:n kiertuehenkilökunnasta pari tyyppiä kymmenestä on suomalaisia, Nightwishillä suhde menee päinvastoin. Jos kiisselin vetoa ei lasketa, onko suomalaisessa bändikulttuurissa jotain, mitä muista maista ei löydy?
Alexi: – Minun käsittääkseni rockbändi on rockbändi, tulee se mistä tahansa. Jotain surkeita saksalaisia on tullut joskus vastaan, mutta… Ei muita.
Tuomas: – Lämppäribändien simputtaminen ei kerro mistään muusta kuin huonosta itsetunnosta.
Tuore huhu Dream Theaterin turneelta kertoo lämmittelybändi Opethin joutuneen toimimaan nihkeissä olosuhteissa. Siitäkin huolimatta, että bändien pomot Mike Portnoy ja Mikael Åkerfeldt ovat kaiketi ystävyksiä.
Alexi: – Jotain katkeruuttahan noissa jutuissa on takana. Ne isot nimet, joiden luulisi olevan ärsyttäviä, eivät ole sitä koskaan. Sitten sellaiset melkein viisikymppiset vitun ceepeet, joista ei koskaan tullutkaan Jon Bon Jovia, ovat joskus tosi rasittavia. He kai tekevät itsestään itselleen omassa päässään staran kiukuttelemalla muille.
Alexi: – Ei meille ole koskaan ollut mitään väliä sillä, monentenako joku bändi jossain rundipaketissa soittaa. Tietenkään. Jos porukassa on hyviä jätkiä, heidän kanssaan hengaillaan. Tai jos joku lämppäribändi saa sopimuksen mukaan vain puoli koria bisseä illassa ja kaverit notkuvat käytävällä vähän orpoina, niin ainahan minä heille juotavaa vien. Tällaisesta on vitun tyhmä edes puhua, koska tuollaisen pitäisi olla ihan itsestään selvää!
Tuomas: – Jenkeissä meidän kanssamme juuri kiertänyt Sonic Syndicate on rundannut viime vuoden aikana melko lailla. Viimeisenä iltana kaksi tyyppiä bändistä itki – siis ihan oikeasti itki – ettei heitä ole koskaan kohdeltu yhtä hyvin. Ja mitä ihmeitä me heille teimme? Annoimme välillä käyttää hotellihuoneidemme suihkuja ja veimme toisinaan cheddarin siivuja, paahtoleipää ja korin bisseä pukuhuoneeseen. Ei mitään ihmeellistä. Heille se oli ihan taivas: ”Mitä, saadaanko me tehdä sound­check?”, ”Saadaanko me teiltä keissi vettä?” Yksikään muu bändi ei kuulemma ollut ikinä antanut heille yhtään kaljaa.
Tuomas: – Voidaan kysyä kuka voittaa, jos lämppäribändiltä evätään valot, soundcheck ja muuta vastaavaa. Keikallehan mennään kollektiivisesti palvelemaan jengiä. Tämän luulisi toteutuvan parhaiten, jos kaikilla on hyvä meininki ja resurssit käytössään. Kuka ajattelee: ”Jos nyt varmistetaan, että lämppäri kuulostaa paskalta, me kuulostetaan paremmalta”? Siis ihan oikeasti.
Alexi: – Itsetunto-asiaan tuon täytyy liittyä. Kyllähän sitä väistämättä miettii, että ovatko ne omat asiat ihan kunnossa, jos joku tekee noita ratkaisuja.
Oletteko keksineet uusia konsteja välttää hotelli- ja bussikuolemaa?
Tuomas: – Yritän syödä viimeisen päälle terveellisesti. Salaattia ja sushia. Juomatavat ovat niin epäterveelliset, että jotenkin on pakko kompensoida. Koko rundilla en ole syönyt pizzan pizzaa tai yhtään hampurilaista. Enkä ole juonut vapaapäivinä enää pitkään aikaan.
Alexi: – Sama täällä. Day-offeilla ei dokata.
Tuomas: – Me ostimme viime jenkkirundilla mukana kulkevan koripallotelineen ja pari palloa. Loppurundista painuimme soundcheckin jälkeen joka päivä parkkipaikalle pelaamaan. Ihan vitun jees.
Tiedättekö, missä fyysisessä kunnossa nyt olette?
Tuomas: – Kävin kuukausi sitten omasta mielenkiinnosta lääkärintarkastuksessa. Yllättäen kaikki oli kunnossa. Ei edelleenkään reiän reikää hampaissa ja jopa maksa-arvot täydelliset.
Alexi: – Minä olin joulukuussa USA:ssa promohommissa sekä kuvaamassa yhden kitaraopetus-dvd:n, ja sain reissulta ihan käsittämättömän vatsataudin. Sellaisella jälkiseurauksella, että polvinivelet tulehtuivat. Hyvä, että kävelemään pääsin. Ei muuta kuin sairaalaan ja kaiken maailman testeihin. Verikokeet, sydänhässäkät sun muut. Sydän on ihan OK, ja maksakin aika OK. Vähän vähemmänkin voisin kuulemma dokata, mutta ihmeen hyvässä kondiksessa olen minäkin. Annahan sitä viskiä.

Lisää luettavaa