No niin, kaksi vuotta on kulunut, ja on tullut aika viimeisen Apparatuksen. Sukellus musiikkiteknologian historiaan on ollut kirjoittajalle antoisa, opettavainen ja yllättävä. Historia on turvoksissaan mahtavia keksintöjä ja tarinoita, eivätkä asiasta kiinnostuneelle löydöt lopu kesken. Jotain hyvää internetissäkin. Kaiken taustalla on kuitenkin aina ihmisen leikkivä mieli, joka haluaa kokeilla kaikkea, mikä on mahdollista – tallentaa sielun äänen, sormien liikesarjat, tai juopua basson jytkeestä.
Musiikki alkaa siitä, mihin kieli loppuu. Se viestittää asioita, joita emme ehkä pysty muuten käsittämään tai ilmaisemaan. Joskus (ja aivan liian usein) musiikki alkaa muistuttaa kilpailua, itsekorostusta, kaupankäyntiä, ja homma on menetetty. Musiikkilaitokset kouluttavat soittajia, jotka on opetettu soittamaan kappaleet mahdollisimman ”virheettömästi”. Ei siinä mitään, mutta suurta yleisöä tämä ei enää kiinnosta. Äänentallennuksen suhteellisen lyhyt historia taas on usein nähty teknologian voittokulkuna kohti yhä suurempaa äänen ”realismia”.
Totta puhuen realismin rajat on ylitetty jo kauan sitten. Nykyiset musiikintuotannolliset standardit, autotune tunnetuimpana, tekevät musiikista siinä määrin luonnotonta ja virheetöntä, että olemme huomaamatta alkaneet vaatia sitä radiossa soitetulta musiikilta. Olemme tottuneet kuulemaan enemmän tai vähemmän virheetöntä ja simuloitua musiikkia. Simulaatioita tilasta, paikasta, oikein soittamisesta ja laulamisesta. Tarvitset vain instrumentin ja matkapuhelimen, ja voit luoda niillä soivan orkesterin. Kiitos teköälylle.
Pieni marginaalinen yleisö (kriitikot mukaanlukien) on kuitenkin tietoinen tästä pelistä, ja se vaatii musiikiltaan enemmän. Ja samalla vähemmän. Suomalaisen indiepopin ja rockin useita suosituimpia toimijoita yhdistää tällä hetkellä lofiestetiikka, joka vähät välittää askokallosten ja radiotyyppien näkemyksistä. Esimerkiksi Litku Klemetti on luonut juuri huonoilla soundeilla nerokkaasti vaikutelman eri aikakausien kerroksellisuudesta. Jukka Nousiaisen kämänen kirpputorikitara ja ties mistä tsekkoslovakiasta hankitut vahvistinlaitteet ovat osa artistin identiteettiä ja itseilmaisua. Käsillä olevista laitteista otetaan irti kaikki mahdollinen, ja vieläkin enemmän. Pää Kiin fanit hylkäisivät yhtyeen jos se äänittäisi levyn ”Yö-soundeilla”. Laitteiden ei tarvitse olla parhaimpia tai uusimpia, vaan omaan käyttöön sopivat.
Lo-fi haistattaa paskat hifille ja luo uuden esteettisen järjestyksen, jossa surinalla ja pörinällä on olennainen rooli. Samaa ajatusta jatkaen: virheet ovat inhimillisen musiikin edellytys. Soittajien erilaiset kyvyt ja puutteet, laitteiden ominaisuudet ja rikki menneet transistorit avaavat vasta tien niiden luovalle käytölle.
Vanhat soittimet ja niiden soittotavat yhdistävät sukupolvet ja kuulokokemukset tavalla, jota ei voi simuloida. Levyjen kuuntelussa simulaatio astuu väistämättä kuvioihin, mutta äänenlaatu saa huimasti lisää (ulko)musiikillisia merkityksiä. Levyt ovat dokumentteja esitystilanteesta, tallennustekniikasta, formaatista, yleisestä meiningistä ja artistin moodista. Kun laitteissa on rajoituksia ja virheitä ei korjata, menetelmä dokumentoituu osaksi teosta, ja luo sille tarinalliset puitteet.
Ranskalaisen avantgardekitaristi Noël Akchotén ”heikkolaatuiset” neliraituriäänitykset keskiaikaisista ja renessannssin aikaisista kuorokappaleista nousevat uudelle tasolle juuri epäortodoksisten, paskojen soundien vuoksi. Kitaran ääni huojuu ja saa säestyksekseen miellyttävän kohinan, johon vain magneettinauha pystyy. Kappaleen huippukohdassa taustalta (ilmeisesti auki olevasta ikkunasta) kantautuva ambulanssin sireeni tekee tunnelmasta elokuvallisen ja kohtalokkaan. Sävellys, tulkinta ja tallennus muodostavat vuosisatojen yli kurottavan verkon ja kuulija voi vain kuunnella ja kuvittaa tapahtumat mielessään.
Teksti: Sami Nissinen
Julkaistu Soundissa 11/2018
