Toukokuun 12. päivänä vuonna 1967 Lontoossa, Queen Elisabeth Hallissa, järjestetään konsertti. Tapahtumaa kutsutaan nimellä Games Of May, ja siellä kiharahiuksisen Syd Barretin johtama rockyhtye Pink Floyd soittaa Britannian ensimmäisen rockkonsertin, jossa on esitystä varten suunniteltu, monimutkainen valoshow sekä kuuntelijat ympäröivä, tilaäänentoistoa hyödyntävä laitteisto. Pink Floydin huima visio on piirittää yleisö psykedeelisillä äänillä ja kuvilla, jotka liikkuvat ympäri huonetta, pinnasta ja kaiuttimesta toiseen.
Avaruussukkulan ohjainlaitetta muistuttava miksauslaite on nimetty ajan hengessä mystisesti The Azimuth Co-ordinatoriksi, ja sitä saa ohjastaa Pink Floydin kosketinsoittaja Rick Wright. Laitteen kahdella sauvalla Wright voi ohjata soittimista lähtevän äänen neljään kaiuttimeen ja saada äänen tilassa liikkumaan.
Kotiteattereiden aikakaudella Pink Floydin ”quadraphonic sound system” voi tuntua vanhanaikaiselta, mutta tuolloin se ei sitä ollut. Laitteen oli rakentanut Abbey Road -studiossa työskentelevä insinööri Bernard Speight. Pink Floydin ja Speightin pettymykseksi laite vohkittiin heti ensimmäisessä konsertissa, eikä Speightin auttanut kuin rakentaa uusi varastetun tilalle. Rikoksen myötä selvisi kuitenkin yksi asia: uusi tekninen innovaatio oli lyönyt itsensä läpi.
Nelikanavaisten PA- ja stereolaitteistojen ympärille muodostui jo 1970-luvulla markkinat. Elettiin vinyyliaikaa. Tuhansia nelikanavaversioita julkaistiin ajan suosituista hittilevyistä. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että nelikanavaisia lp-levyjä oli kallista tehdä. Lisäksi levyjen toistaminen edellytti niitä varten suunniteltuja vahvistimia, erillisiä dekoodereita ja tietysti toisen kaiutinparin.
1970-luvun lopulta alkaen tilaäänisysteemit yleistyivät elokuvateattereissa, kuten myös vaatimukset yhä ”realistisemmasta” äänentoistosta. 1980-luvun puolivälissä markkinoille lanseerattu cd-levy suunniteltiin sekin alun perin nelikanavaisia miksauksia ajatellen. Ja oikeastaan on monien sattumien summa, miksi juuri 5.1-formaatista eikä yksinkertaisemmasta 4-kanavaisesta tuli myöhemmin kotiteattereiden vallitseva formaatti.
Kuusikanavainen 5.1-järjestelmä, johon kuuluvat keski-, etu- ja takakaiuttimet sekä matalia ääniä toistava subwoofer, yleistyi vasta digitaalisten formaattien myötä. Viisikanavaista ääntä – ”quintaphonic sound” – oli käytetty ensimmäisen kerran jo vuonna 1975 The Who -yhtyeen Tommy-elokuvassa, mutta ääni ei ollut vielä surroundia sanan varsinaisessa merkityksessä. Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt -elokuvan 70 mm -versiossa haave monikanavaäänestä vihdoin toteutui. Myöhemmin, kun digitaalista ääntä oli mahdollista liittää 35 mm:n filmeihin, alkoi 5.1:n voittokulku. 1990-luvun puolella dvd-elokuvien parissa siitä tuli standardi.
Musiikin kohdalla tilanne oli kuitenkin monimutkaisempi. Vuonna 1999 Sony ja Philips julkaisivat yhdessä Super Audio -cd:n (SACD), jonka oli tarkoitus olla cdlevyn paranneltu formaatti. Kuluttajat eivät kuitenkaan koskaan omaksuneet sitä. Monikanavaääntä hyödyntävät levyt täytyy miksata ja valmistaa erikseen, mikä nostaa tällaisten levyjen hintaa – ja rajaa potentiaalisia asiakkaita. Moniäänimiksaukset onkin yleensä suunniteltu audiofiileille ja himofaneille. SACD ei tavallisella stereolaitteistolla ole ääneltään juuri cd-levyä laadukkaampi, ja ehkä vain harva kuuntelija on lopulta kiinnostunut miksausteknisistä hienouksista.
Vuonna 2009, 10 vuotta SACD:n julkaisun jälkeen, levy-yhtiöt olivat julkaisseet yli 6000 SACD-levyä. Näistä yli puolet oli klassisen musiikin julkaisuja. Toinen suosittu kategoria ovat olleet uusintajulkaisut. Pink Floydin The Dark Side Of The Moonin (1973) SACD-versio vuodelta 2003 lienee suosituin SACD lähes miljoonan kappaleen myynnillään. Samalla yksi, tai paremminkin kaksi ympyrää sulkeutuivat: uraauurtavaksi, nelikanavaiseksi kokonaistaideteokseksi suunniteltu albumi sai vihdoin alkuperäisen vision mukaisen tilamiksauksen. Ja vielä hienompaa: oltuaan pitkään kadoksissa Pink Floydilta nyysitty ensimmäinen The Azimuth Co-ordinator löytyi ja päätyi Victoria And Albert Museumin kokoelmaan, ja vuonna 2009 myös museokävijöiden ihasteltavaksi.
Teksti: Sami Nissinen
Julkaistu Soundissa 10/2018
Lisää Apparatus-juttuja löydät täältä.
