Esa Kotilainen on soittanut niin Irwinin, Kirkan kuin Wigwamin kanssa – tarinoita riittää kerrottavaksi

Ville Pirinen

”Hakeudun aina uudenlaisiin soundeihin”, tiivistää taiteensa ydinajatuksen kosketinsoittaja Esa Kotilainen. Poikkeuksellisen omaleimainen ja monipuolinen pioneeri on laajan soolouransa lisäksi ehtinyt soittaa monien tunnettujen tähtien yhtyeissä. Jussi Niemi haastatteli muusikkoa Soundin 9/21, lue katkelma artikkelista tästä.

Ammattimuusikoksi ryhtyminen oli silloisessa suomalaisessa todellisuudessa, sinun juurillasi, valtava riski ja loikka; taloudellisesti, henkisesti, monella tasolla. Millä perusteella teit sen päätöksen?

– Teknisen koulun kesälomalla olin Hankkijalla piirtäjänä. Siellä oli diplomi-insinöörejä ja teknikoita ja piirsin heti ekana kesänä niitä samoja juttuja. Näin sen arjen ja todennäköisen tulevaisuuden.

– Sitten tanssibändini lähti säestämään Tamara Lundia sen kesäkiertueelle. Mukana oli Irwinkin, se oli just päässyt kuokkimasta Seutulasta (siihen aikaan joutui rattijuoppoudesta pakkotöihin lentokenttää tekemään, toim. huom). Kierrettiin Savoa, Kainuuta ja Lappia. Silloin tajusin, että täähän on nastaa ja tällä pärjää! Saa soittaa ja näkee uusia paikkoja ja ihmisiä. Siitä mun ammattilaisura lähti.

Millainen tyyppi Irwin oli?

– No, se sanoi, että ennen tää biisi meni E:stä, mutta haluan vittuilla muusikoille, joten se menee nyt F:stä. Mä sanoin, että mulle on ihan sama, mistä sävellajista vedetään. Mutta ei sen kanssa aikaa vietetty, paitsi lavalla. Se vetäytyi aina omiin oloihinsa. Oli sellaista snobbailua: kuski roudasi sitä valkoisella Mersulla, jossa oli tv takaikkunalla ja vastaavaa.

1969–71 ehdit säestellä sekä Dannya, Kisua että Kirkaa. Mitä se jakso opetti?

– Rutiinia ja irroittautumista kapakkakuvioista. Olin jo pari vuotta kiertänyt Kilpisjärveltä Hankoon omalla Esa Kotilainen Triollani soittamassa sen ajan tanssimusaa. Päivisin hotelleissa treenasin jotain ihan muuta. Kun siivooja tuli, se oli, että ”mitä sä nyt tuommoista, soita Iltatuulen viesti”. Silloin mä aina keskeytin treenin.

– Kerran sitten soitin D-tuotantoon ja tarjosin itseäni urkuriksi. Joku sieltä vastasi, että ”Jos sulla on kanttia noin itseäsi tarjota, niin tule tänne, niin katsotaan millainen mies sä olet.” Seuraavalla viikolla olinkin jo Dannyn bussissa matkalla keikalle, jolla oli soiton lisäksi kaikenlaista show-meininkiä. Sen jälkeen säestin Kisua ja sitten Kirkaa. Kirkan kanssa vedettiin sen hittien lisäksi kaikenlaista, Black Sabbathia ja Deep Purplen Child in Timea. Kirka lauloi sen samasta sävellajista kuin Gillan. Sanoin sille, että nyt on niin monta keikkaa, että pudotetaan se A-mollista G-molliin, niin äänesi kestää. Kirka oli vaan, että ”Ei, kyllä se menee”. Kuinka ollakaan, kiertueen loppupuolella siltä tuli veret kurkusta lavalla, kun se vaan paineella paahtoi ne korkeat kohdat… Rumpali Kurt Matssonilla oli aina diapamit tomin päällä. Kerran ne loppui. Kurt lakkasi heti soittamasta, kesken keikan. Sillä oli rytmihäiriöitä sydämessä. Kirka meni sitten rumpuihin lopuksi aikaa.

Käsittääkseni et itse ole kauheasti koskaan vetänyt mitään, vaikka kaikenlaista varmaan käytettiin ympärilläsi koko ajan.

– Joo, kyllä usein on oltu tanakoissa höyryissä (naurua), mutta itse en vetänyt mitään, edes pilveä. Mun ei vaan tarvitse. Joskus otan hyvän konjakin ja toisinaan vähän viiniä ruuan kanssa. Hectorin kiertueella kaikki oli heti kuvaamassa, että ”Kotilainen dokaa”, kun otin korkillisen Jallua muiden seuraksi ennen keikkaa piiskapullosta. Juoman tähdet nousi yhdestä kolmeen, kun Maijasen Pave tuli bändin liideriksi.

­Millainen tapaus oli Karelia, jonka kaikissa kokoonpanoissa soitit?

– Rajua meininkiä! Ekassa oli Eetu Vesala, Ilja Saastamoinen ja Paroni Paakkunainen. Tokassa Eetu, Paroni, Janne Ödner ja Make Lievonen. Joku painiseura aina tilasi meidät kansanmusiikkibändinä jonnekin Pohjanmaalle, mutta lavalla me lähdettiin kernaasti freemaisemiin. Se oli rankkaa, kun painiseuralaiset alkoivat free-kohdissa lähestyä meitä tosi uhkaavasti. Sit joku huusi: Hinttari! Ja alettiin heti vetää Peltoniemen Hintriikan surumarssia. Painipojat alkoivat heti vetäytyä taaksepäin. Vähän ajan päästä luiskahdettiin taas freehen ja painijat alkoivat taas lähestyä pahaenteisesti lavaa. Jumalauta, se oli yhtä aaltoliikettä!

– Bändi loppui, kun Eetulla alkoi free-puoli kunnolla vetää. Sitten kun tehtiin Paronin kanssa Kanteletarta Kansallisoopperaan, se sai idean koota Karelia III. Siihen tuli Kontion Matti kanteleeseen ja Erik Siikasaari bassoon. Mulla oli kurttu ja syntikat. Mentiin aika lailla Weather Report -osastoon. Se oli tosi kova bändi, meillä oli hirveä meininki! Tehtiin loitsuja lavalla ja kaikenlaista, aika spontaanisti! Paronilta irtosi free vaivattomasti. Meillä oli jenkkikiertueitakin. Kanadan Vancouverissa meidät äänestettiin vuoden bändiksi, mutta Kaustisilla meidän koettiin pilkkaavan Teppo Repoa tai jotain, kun Paronilla oli pienet pillit sieraimissa ja isompi tuohitorvi jalkojen välissä ja meno oli niin rajua…

1974 liityit Tasavallan Presidenttiin.

– Virtasen Häkä kysyi multa jollain keikalla, olisiko mulla vapaata ens lauantaina? (Saksofonisti Pekka) Pöyry on joutunut hoitoon, tulisit sen tilalle. Juuri ennen keikkaa Tolonen kirjoitti mulle nuotit ja niillä mentiin. Olin Englannin-kiertueellakin, vastaanotto oli tosi hyvä.

– Joillain keikoilla soitettiin Pöyryn kanssa jopa yhdessä. Se oli suvereeni muusikko, mutta järkyttävän epävarma taidoistaan. Kerran studiossa se veti hienon soolon ja lyyhistyi sitten lattialle itkemään sikiöasennossa. Pöyryn sooloissa on sen sisäisen ristiriidan takia aina ihan omanlaisensa jännite. Yhdellä toisella keikalla sitä ei näkynyt ja alettiin soittaa ilman Pöyryä. Yhtäkkiä se ilmestyi lavalla ilman soitinta ja alkoi huutaa mikkiin: Apua! Hirsikiikkuunhan se lopulta meni. Mutta hieno bändi Pressa oli.

Huh huh! Samana vuonna aloitit myös täysin elektronisessa NEUMissa.

– Joo. Menin Vironkadun studiolle elektronimusiikkikurssille, missä käytiin eri vehkeitä läpi. Sitten puhuttiin Romanowskin Oton kanssa, että olisi kiva soittaa yhdessä. Se ehdotti mukaan Ilkka Niemeläistä, joka tulikin ja soitti sähkökitaraa VCS 3:n läpi niin, ettei se kuulostanut yhtään kitaralta. Otolla oli ARP 2600, mulla Minimoog ja jousikone.

– Muistan yhden keikan jossain kellaridiskossa, jossa äijiä istui kaljalla. Roudattiin kamoja sisään, niin yks sanoi, että ”Vittu, kun te soitatte aina niin lujaa!” Vastasin, että ”Ettehän te ole vielä kuulleet meitä”. ”Kyllä teikäläiset tiedetään”, se murahti. No, muijia alkoi tulla sisään joraamaan, ja diskopallo pyöri, kun me alettiin vetää 45-minuuttista Pummia. Ambient-sirinää, heinäsirkkoja, linnunlaulua, ei melodioita… Se päättyi helvetilliseen jysähdykseen. ”Koska te lopetatte, että päästään tanssimaan?” jengi huuteli. Meidän oli pakko häipyä takakautta… Etulinjassa oltiin! Levyjä NEUMilta ei koskaan tullut, mutta musaa on paljon tallessa. NEUM on edelleen olemassa samalla miehistöllä.

­Wigwamissa olit kahteenkin otteeseen, 1975–77 ja 2001–06.

– Joo, ja nyt myös Gutsin (Gustavson) ja Rekun (Rechardt) liidaamassa Wigwam Experiencessä, jossa ei ole Jimiä (Pembroke).

– Gutsin ja Pohjolan lähdettyä, ennen Nuclear Nightclubia, Måsse (Groundstroem) pyysi mua mukaan. Ajatuksena oli modernisoida bändiä. Olin jonkinlainen ulkojäsen. Levyn jälkeen mua pyydettiin virallisesti bändiin, mutta kieltäydyin kun mulla oli niin monta rautaa tulessa ja Wigut on niin jännitteinen bändi. Siellä on aina suurten persoonien henkilökemiat kitkanneet keskenään. Mä tulin kyllä toimeen kaikkien kanssa.

­– 2000-luvun jakso oli seesteisempi, kun ikä oli vähän tasoittanut tyyppejä. Keikkojen jälkeen Jim tosin häipyi Amerikkaan sanomatta mitään kenellekään, vaikka oli suunniteltu levyn tekoa. Mutta hienoa musaa bändi on tehnyt ja on kiva olla mukana tässä uusimmassa versiossa, jossa tavallaan yhdistyy Wigwamin koko historia.

Teksti: Jussi Niemi
Lue koko haastattelu Soundista 9/21.