Kokemusta ei voi kiistää ja Esa Kotilaisella sitä on. 1946 Kuusankoskella syntynyt ja siellä yhä asuva itseoppinut kosketinvelho ja äänitietäjä oli ensin armeijan jäljiltä lentokone- ja asemekaanikko, mutta ryhtyi ammattimuusikoksi jo 1967. Ajoitus oli oikea. Kun haitarilla aloittanut nuori muusikko laajensi arsenaaliaan urkuihin ja Suomessa ensimmäisenä syntikoihin, niin työtilaisuuksia sekä lavoilla että studiossa alkoi sataa.
Haltuun otettujen tyylien skaala kasvoi hurjaksi. Omasta ravintolabändistä, Irwinistä, Dannysta ja Kirkasta se yltää NEUMin abstraktiin elektroniikkaan. Välissä on Wigwamia, Tasavallan Presidenttiä, Kareliaa, Irina Milania, Ossi Runteen Euroviisuorkesteria, ympäri maailmaa esitettyjä Nils-Aslak Valkeapään kokeellisia joikuja, Edward Vesalan, Paroni Paakkunaisen, Eero Koivistoisen ja Heikki Sarmannon jazzia, Jukka Tolosta, Hectoria, Pave Maijasta, Sarcofaguksen metallia, Otto Donneria, Markku Johanssonin studio-orkesteria, Jukka Kuoppamäkeä ja Crazy Worldin progea, Ajatuslapsen kaltaisista uraa uurtavista projekteista puhumattakaan. Soundtrackejakin tv-sarjoihin ja elokuviin ja efektejä oopperaan on tehty, eikä tämä lista ole kattava.
Kotonakin öisin työskentelevä Esa soittaa mieluusti poikkeuksellisissa paikoissa: yöllä vuoren päällä, puussa, planetaariossa, vaikka missä. Eikä helposti nauruun purskahtava, säveltrippailustaan huolimatta hyvin maanläheinen ja energinen, nykyään harmaantuneelta Jerry Garcialta näyttävä mies ole pappaantunut tippaakaan. Levyjä ja projekteja syntyy jatkuvasti. Soolokiertue planetaarioissa on hautumassa, mutta nyt akuutti on Tellus In Space -trio rumpali Anssi Nykäsen ja bassovirtuoosi Lauri Porran kanssa. Bändin äskettäinen keikka Tampereen G Livelabissa hiljensi yleisön täysin parituntiselle kaksiosaiselle kosmiselle matkalle. Huimalla dynamiikalla avaruuskellunta vaihtui kuin kaleidoskoopissa ärhäkäksi rokkaukseksi ja intialaiseksi bluesiksi.
Seuraavana päivänä pidimme Director musices -arvonimen presidentti Tarja Haloselta saaneen maestron kanssa pow-wow’ta hotellin konferenssihuoneen pöydän päässä pitkällä kaavalla. Esa kuvaili mehevimpiä seikkailujaan värikkäästi elehtien ja äänitehostein niin, että nauroimme vedet silmissä. Mutta, kuten hän jo ennen äänitystä ehti todeta, musiikissa sisältö ratkaisee.
Eilinen keikka laajensi tajuntaa. Musiikki oli ennen muuta kosmista, ehkä myös progea, josta kaikki turhat koukerot ja briljeerailut oli riisuttu ja jäljellä oli vain perimmäiset kysymykset.
– Joo, hankala sitä on kategorisoida. Kaikki lähtee sävellyksistä ja syntikoille tekemistäni orkestraatioista, takana on kuitenkin aika laaja näkemys. Olen vasiten valinnut nämä tyypit, koska tiedän, että niiltä löytyy poweria joka suuntaan. Mehän soitetaan yhdessä Crazy Worldissa eli tiedän tarkalleen molempien kapasiteetin. Jokainen vastaa omasta tontistaan ja skarppina pitää olla, koska mun kama on läpi sävellettyä, vaikka onhan siellä merkittyjä välejä improvisaatiolle ja silloin annan vapaat kädet. Porralla on kaikki nuotit ja se osaa myös lukea niitä, päinvastoin kuin moni bluesbasisti.
– Oikeastaan nimi Tellus In Space paljastaa tyylin eli space-osastossa mennään, mutta sinne voi laittaa kaikenlaista: kauniita ja rankkoja teemoja.
Arvostan kovasti, ettet yhtään ujostele aitoa kauneutta. Nykyään sitä joskus vältellään, kun pelätään niin kovasti imelyyttä ja sentimentaalisuutta.
– Tavallaan olen moderni naivisti, koska yhtäällä olen modernisti: stockhausenit ja xenakikset menee hyvin läpi. Toisaalta iskelmäkin menee läpi. Kokosävel-klusterit ja hillityn kauniit teemat lyö mulla kättä ja väliin mahtuu kaikenlaista kohinaa sun muuta.
Naivismilla tarkoittanet sitä, minkä aistin vahvasti musiikissasi ja mikä on erityisen pikanttia ikääsi vasten. Olet utelias ja haltioidut, mikä tekee musiikista äärimmäisen tuoretta. Se tapahtuu juuri nyt! Nostalgia puuttuu tyystin, vaikka hyödynnät useiden vuosikymmenien oppeja. Nostalgiassahan tavallaan luovutaan luovuudesta, kun hehkutetaan vain mennyttä.
– Juuri noin. Nostalgia on se helppo reitti. Voin rehellisesti sanoa tekeväni sävellyksiä just tässä hetkessä, vaikka esimerkiksi Unisalissa on joitain Ajatuslapsen teemoja. Ne on kuitenkin pantu ihan uuteen pakettiin ja tuotu nykyhetkeen. Siinä oli niitä nuoruuden aspekteja, kun tein sen 1976. Nyt niitä käsitellään niin, että se on tätä päivää. Tavallaan Unisali on Ajatuslapsi 2.
Lavalla oli melkoinen kioski. Kerrotko laitteistasi?
– Lähdetään vanhemmasta päästä: kaksi Minimoogia, joista vanhempi voi olla Suomen ensimmäinen, ainakin keikoilla käytetty. Hain sen Saksasta 1972 tai -73. Se on kohina- ja efektikäytössä, kun siinä on vielä vanhat oskillaattorit, jotka huojuu koko ajan. Suoraan tonaaliseen asiaan, teemoja ja improvisointia varten, on se uudempi, vuodelta -78. Siihen vaihdoin vakiolämpötilaoskillaattorit, ne pysyy vireessä. Sitten on ARP 2600, vuodelta -74. Polyfoninen Memorymoog on 80-luvun alusta, tavallaan kuusi Minimoogia nipussa. Siinä on 99 muistipaikkaa, sen verran sinne voi tehdä omia soundeja. GEM Promega 3 on Italiasta, 2000-luvun alusta. Sillä soitin sähköpianot ja kirkkourut. Se oli kuolleena 7 vuotta, mutta sitten siihen löytyi ehjä pääkortti. Siinä on tosi hienot soundit!
– Sitten on saksalainen Memotron, joka soittaa mellotron-sampleja. Mulla on kaksikin mellotronia, mutta kumpikaan ei ole nyt käyttökunnossa. Memotronilla voi soittaa ligetimäisiä juttuja, esimerkiksi kaareutuvia klustereita. Siellä se modernismi on. Sillä voi portaattomasti mennä huilusta jousiin ja tehdä virekaareutumia. Siis täysin manuaalinen vehje! Tulen käyttämään sitä tulevaisuudessa enemmänkin.
Siis vaikka puhutaan elektronisesta soittimesta, se on täysin elävää musiikkia, kun muovaat ääntä käsipelillä.
– Siinä se temppu just on! Että otetaan vaikka pölynimurin pistokkeesta 50 hertsiä ja aletaan muokkaamaan siitä musiikkia. Moni ajattelee Moogia pianon jatkeena, että soitetaan vaan valmiita ”jänniä” ääniä, mutta mulla Minimoog on kahden käden soitin, kun käytän rannevibraattoa ja sinne tulee moduloituja juttuja. Harva uskaltaa tehdä niitä.
Olet ollut etulinjassa Suomessa syntikoiden kanssa. Oliko sulla siinä osastossa jotain mentoreja?
– Kyllä ne mentorit löytyi sieltä Saksa-Englanti-Jenkit-akselin levyiltä. Olen aina hakenut uusia soundeja. Mulla oli jo klavinetissa säröt ja wah-wah-pedaali ja sain sen äänen kiertämään. Siksi hankin aikanaan jousikoneet ja Hammond B3:n, että saa kunnon jyrinää. Nyt mulla on B3:ssa sellaiset soundit, että korvat lähtee päästä… Olen aina pelannut äänen kanssa ja etsinyt sävyjä. Siksi mulla on 10 haitariakin, että kaikki soundit löytyy. Hakeudun aina uudenlaisiin soundeihin, esimerkiksi aikanaan Wendy Carlosin levyihin, kun se soitti Bachia valtavilla vanhan ajan syntetisaattoreilla.
– Mulle tarjottiin taannoin Tangerine Dreamin vasta huollettua Moogia, 25 000 euroa. Ihan ok miljoonan vehkeestä, mutta kun siinä on vaan yksi ääni. Mä en lähde markkinamiesten matkaan, vaan mietin aina kuinka käyttökelpoinen työkalu joku vehje on mulle. Nyt kokonaissoundi alkaa olla hanskassa. Se on hienovireistä puuhaa. Sen pitää täyttää mun kriteerit vielä 10–20 vuoden päästäkin.
Mitkä nimet sua eniten urasi alkupuolella innoitti?
– Tonto’s Expanding Head Band, Tangerine Dream, Klaus Schulze, Kraftwerk ylhäisessä yksinäisyydessään, Keith Emerson, Terry Riley, Philip Glass… Niitä riittää. Ja tietysti klassisesta elektronimusasta Darmstadtin koulukunta (Kotilainen antaa mainion suullisen näytteen vanhan koulun abstraktiudesta).
– Mä en koskaan kuuntele levyjen tai teosten yksityiskohtia, vaan ennen kaikkea kokonaisuutta. Pysyykö kasassa? Nykyään en kuuntele levyjä juuri ollenkaan, koska mulla soi aina omassa päässä. Nytkin seuraava levy on jo työn alla: siihen on jo soitettu basso ja rummut, siis tällä kokoonpanolla. Ajattelen aina eteenpäin. Kun levy on tehty, kuuntelen sen yleensä kerran, että toimiiko kaikki teknisesti. Sitten siirryn seuraavaan.
– Tellus In Spacessa oli eilen sellainen erikoisuus, että olen ennakkoon tehnyt siihen quadrofonisen taustan neljällä joystickillä, siis nelikanavasysteemillä, johon olen sijoittanut äänet tilassa ja niiden liikkeet. Sen päälle tuli bändi lavalla. Unisalin alkuun tuli uuden levyn Himalajaa, kun ketään ei vielä ollut lavalla. Kyse on yhdistelmästä äänitaidetta ja bändiä stagella. Se vaatii quadrofonisen äänentoiston, mikä on tietysti haasteellista: sitä ei voi esittää millä tahansa klubilla. Ja vaatii tää musa yleisöltäkin muutakin kuin kaljaa. Dynamiikka ja jännitteet menee äärestä toiseen. Ne linnunäänetkin olen äänittänyt itse metsässä aamuyöllä. Eilen kuultiin myös osa Sähkölintupuistoa, jonka soitan pelkästään syntikoilla. Se soi muutama vuosi sitten quadrofonisesti Kirkkopuistossa Tampere Biennalessa.
Olet aina tuntenut vetoa erikoisiin esiintymispaikkoihin, milloin puussa, milloin maassa…
– Kyllä. Tulensyntyloitsu esitettiin kuorolla Hiidenvuoren laella yöllä. UGR-rumpuryhmä esitti siellä myös Muinaisperkussiivisen kvartettoni. Pelkkiä perkussioita: nahkakalvoisia rumpuja ja kivillä hangattiin kalliota, kaikenlaista… kivikautinen sekvensseri, eli vedettiin avaimella liuskekiviä: trrrrrrrr…
– Seinäjoella 80-luvulla oli Maahisen manauksessa nuotio ja jengi alkoi spontaanisti juosta hiilillä paljain jaloin! Silloin ajattelin, että nyt on Kotilainen oikeassa paikassa! Että syvällä mennään! Mulla on kova veto jos ei nyt muinaisuskoon niin muinaiseen luontoon, ikimetsiin ja vastaaviin. Luonto on mun sävellyksissä aina lähellä. Tuulet humisee, vesi solisee ja sitä rataa.
Millainen lapsuudenkotisi oli musiikillisessa mielessä?
– Äiti lauloi jatkuvasti, ja puhtaasti, vaikkei se missään ikinä esiintynyt. Isä lauloi Kaiku-kuorossa ja viikonloppuisin naapurin kanssa kun ottivat näkäräisiä. Kuusi vuotta vanhemmalle veljelleni ostettiin haitari, kun olin yhdeksän. Katselin vierestä, kun se opetteli nuotteja ja menin pian sen ohi. Sain pari haitarituntia, että opin soittamaan jonkin valssin, ja isä sanoi, että ”nythän sää osaat soittaa”. Muuten opettelin kaiken itse. Katsoin Kansakoulun laulukirjan lopusta, missä selitettiin kokonuotti, puolinuotti, neljäsosa, kahdeksasosa, 16. osa… ja jatkoin siitä. Joku palo mulla soittamiseen oli, koska muistan jo varhain soittaneeni koulussa jonkin ihmebiisin huuliharpulla, mutta jouduin soittamaan sen uudelleen, kun kukaan ei tajunnut siitä mitään. Tällaista tää on ollut!
Olit hipiksi aika rankoissa ammateissa alkajaisiksi: ensin koneviilaaja, sitten apulentokonemekaanikko ja lopuksi asemekaanikko!
– Joo, olin kapiainen Rissalassa. Mig 21:sten ohjukset, raketit, tykit ja heittoistuimet kuului mulle. Vuoden olin siellä. Sitten olisi pitänyt mennä kantakouluun ja tehdä viiden vuoden sopimus, mutta pyrin Kuopion teknilliseen kouluun ja pääsin. Sitä kautta pääsin luistamaan armeijasta rinta rottingilla. Kävin teknillistä vuoden. Vuodesta 1967 alkaen olen pelkästään soittanut ammatikseni.
Onko siitä ollut etua musiikissa koneiden kanssa, että teit tuollaisia tarkkoja teknisiä hommia?
– Ehkä näin jälkikäteen ajatellen, mutta en mä sitä tiedostanut. Mähän luisuin tälle alalle. Musa oli vaan asia, joka jatkuvasti häiritsi ”kunnon ammatin” valintaa. Se vaan ei häipynyt mihinkään. Kuusankoskella kaikki meni tehtaaseen tai sairaalaan töihin, ei ollut mitään tajua ammattimuusikkoudesta eikä vanhemmat osanneet yhtään ohjata. Kävin ammattikoulun teknisen linjan, vaikka mun olisi pitänyt mennä oppikouluun. Mutta työläiskodista ei sinne niin vaan menty. Ajatus oli, että ”herrat on paskoja, me ollaan kunnon ihmisiä” (naurua)…
Ostelitko jo silloin suuntaa antavia levyjä?
– En. Vasta ammattimuusikkona, etenkin kun muutin Helsinkiin 1969. Siellä tapahtui hyviä juttuja ja oli paljon levykauppoja. Silloin tuli tää, että ”mitähän toikin on?” Hommasin Gongit ja muut. Enää en niitä vinyylejä kuuntele, mutta kaikki on tallessa. Valtava määrä musiikkia on läpi kahlattu. Osa jäi takaraivoonkin. Hesassa pääsin — yllätys, yllätys! — tosi nopeasti kärkikehiin. Ihan valtava kehitys alkoi siitä, kun 70-luvun alussa ostin Minimoogin.
Silloin maailmassa tapahtui valtavasti, etenkin musiikissa. Ammattimuusikoksi ryhtyminen oli silloisessa suomalaisessa todellisuudessa, sinun juurillasi, valtava riski ja loikka; taloudellisesti, henkisesti, monella tasolla. Millä perusteella teit sen päätöksen?
– Teknisen koulun kesälomalla olin Hankkijalla piirtäjänä. Siellä oli diplomi-insinöörejä ja teknikoita ja piirsin heti ekana kesänä niitä samoja juttuja. Näin sen arjen ja todennäköisen tulevaisuuden.
– Sitten tanssibändini lähti säestämään Tamara Lundia sen kesäkiertueelle. Mukana oli Irwinkin, se oli just päässyt kuokkimasta Seutulasta (siihen aikaan joutui rattijuoppoudesta pakkotöihin lentokenttää tekemään, toim. huom). Kierrettiin Savoa, Kainuuta ja Lappia. Silloin tajusin, että täähän on nastaa ja tällä pärjää! Saa soittaa ja näkee uusia paikkoja ja ihmisiä. Siitä mun ammattilaisura lähti.
Millainen tyyppi Irwin oli?
– No, se sanoi, että ennen tää biisi meni E:stä, mutta haluan vittuilla muusikoille, joten se menee nyt F:stä. Mä sanoin, että mulle on ihan sama, mistä sävellajista vedetään. Mutta ei sen kanssa aikaa vietetty, paitsi lavalla. Se vetäytyi aina omiin oloihinsa. Oli sellaista snobbailua: kuski roudasi sitä valkoisella Mersulla, jossa oli tv takaikkunalla ja vastaavaa.
1969–71 ehdit säestellä sekä Dannya, Kisua että Kirkaa. Mitä se jakso opetti?
– Rutiinia ja irroittautumista kapakkakuvioista. Olin jo pari vuotta kiertänyt Kilpisjärveltä Hankoon omalla Esa Kotilainen Triollani soittamassa sen ajan tanssimusaa. Päivisin hotelleissa treenasin jotain ihan muuta. Kun siivooja tuli, se oli, että ”mitä sä nyt tuommoista, soita Iltatuulen viesti”. Silloin mä aina keskeytin treenin.
– Kerran sitten soitin D-tuotantoon ja tarjosin itseäni urkuriksi. Joku sieltä vastasi, että ”Jos sulla on kanttia noin itseäsi tarjota, niin tule tänne, niin katsotaan millainen mies sä olet.” Seuraavalla viikolla olinkin jo Dannyn bussissa matkalla keikalle, jolla oli soiton lisäksi kaikenlaista show-meininkiä. Sen jälkeen säestin Kisua ja sitten Kirkaa. Kirkan kanssa vedettiin sen hittien lisäksi kaikenlaista, Black Sabbathia ja Deep Purplen Child in Timea. Kirka lauloi sen samasta sävellajista kuin Gillan. Sanoin sille, että nyt on niin monta keikkaa, että pudotetaan se A-mollista G-molliin, niin äänesi kestää. Kirka oli vaan, että ”Ei, kyllä se menee”. Kuinka ollakaan, kiertueen loppupuolella siltä tuli veret kurkusta lavalla, kun se vaan paineella paahtoi ne korkeat kohdat… Rumpali Kurt Matssonilla oli aina diapamit tomin päällä. Kerran ne loppui. Kurt lakkasi heti soittamasta, kesken keikan. Sillä oli rytmihäiriöitä sydämessä. Kirka meni sitten rumpuihin lopuksi aikaa.
Käsittääkseni et itse ole kauheasti koskaan vetänyt mitään, vaikka kaikenlaista varmaan käytettiin ympärilläsi koko ajan.
– Joo, kyllä usein on oltu tanakoissa höyryissä (naurua), mutta itse en vetänyt mitään, edes pilveä. Mun ei vaan tarvitse. Joskus otan hyvän konjakin ja toisinaan vähän viiniä ruuan kanssa. Hectorin kiertueella kaikki oli heti kuvaamassa, että ”Kotilainen dokaa”, kun otin korkillisen Jallua muiden seuraksi ennen keikkaa piiskapullosta. Juoman tähdet nousi yhdestä kolmeen, kun Maijasen Pave tuli bändin liideriksi.
Millainen tapaus oli Karelia, jonka kaikissa kokoonpanoissa soitit?
– Rajua meininkiä! Ekassa oli Eetu Vesala, Ilja Saastamoinen ja Paroni Paakkunainen. Tokassa Eetu, Paroni, Janne Ödner ja Make Lievonen. Joku painiseura aina tilasi meidät kansanmusiikkibändinä jonnekin Pohjanmaalle, mutta lavalla me lähdettiin kernaasti freemaisemiin. Se oli rankkaa, kun painiseuralaiset alkoivat free-kohdissa lähestyä meitä tosi uhkaavasti. Sit joku huusi: Hinttari! Ja alettiin heti vetää Peltoniemen Hintriikan surumarssia. Painipojat alkoivat heti vetäytyä taaksepäin. Vähän ajan päästä luiskahdettiin taas freehen ja painijat alkoivat taas lähestyä pahaenteisesti lavaa. Jumalauta, se oli yhtä aaltoliikettä!
– Bändi loppui, kun Eetulla alkoi free-puoli kunnolla vetää. Sitten kun tehtiin Paronin kanssa Kanteletarta Kansallisoopperaan, se sai idean koota Karelia III. Siihen tuli Kontion Matti kanteleeseen ja Erik Siikasaari bassoon. Mulla oli kurttu ja syntikat. Mentiin aika lailla Weather Report -osastoon. Se oli tosi kova bändi, meillä oli hirveä meininki! Tehtiin loitsuja lavalla ja kaikenlaista, aika spontaanisti! Paronilta irtosi free vaivattomasti. Meillä oli jenkkikiertueitakin. Kanadan Vancouverissa meidät äänestettiin vuoden bändiksi, mutta Kaustisilla meidän koettiin pilkkaavan Teppo Repoa tai jotain, kun Paronilla oli pienet pillit sieraimissa ja isompi tuohitorvi jalkojen välissä ja meno oli niin rajua…
1974 liityit Tasavallan Presidenttiin.
– Virtasen Häkä kysyi multa jollain keikalla, olisiko mulla vapaata ens lauantaina? (Saksofonisti Pekka) Pöyry on joutunut hoitoon, tulisit sen tilalle. Juuri ennen keikkaa Tolonen kirjoitti mulle nuotit ja niillä mentiin. Olin Englannin-kiertueellakin, vastaanotto oli tosi hyvä.
– Joillain keikoilla soitettiin Pöyryn kanssa jopa yhdessä. Se oli suvereeni muusikko, mutta järkyttävän epävarma taidoistaan. Kerran studiossa se veti hienon soolon ja lyyhistyi sitten lattialle itkemään sikiöasennossa. Pöyryn sooloissa on sen sisäisen ristiriidan takia aina ihan omanlaisensa jännite. Yhdellä toisella keikalla sitä ei näkynyt ja alettiin soittaa ilman Pöyryä. Yhtäkkiä se ilmestyi lavalla ilman soitinta ja alkoi huutaa mikkiin: Apua! Hirsikiikkuunhan se lopulta meni. Mutta hieno bändi Pressa oli.
Huh huh! Samana vuonna aloitit myös täysin elektronisessa NEUMissa.
– Joo. Menin Vironkadun studiolle elektronimusiikkikurssille, missä käytiin eri vehkeitä läpi. Sitten puhuttiin Romanowskin Oton kanssa, että olisi kiva soittaa yhdessä. Se ehdotti mukaan Ilkka Niemeläistä, joka tulikin ja soitti sähkökitaraa VCS 3:n läpi niin, ettei se kuulostanut yhtään kitaralta. Otolla oli ARP 2600, mulla Minimoog ja jousikone.
– Muistan yhden keikan jossain kellaridiskossa, jossa äijiä istui kaljalla. Roudattiin kamoja sisään, niin yks sanoi, että ”Vittu, kun te soitatte aina niin lujaa!” Vastasin, että ”Ettehän te ole vielä kuulleet meitä”. ”Kyllä teikäläiset tiedetään”, se murahti. No, muijia alkoi tulla sisään joraamaan, ja diskopallo pyöri, kun me alettiin vetää 45-minuuttista Pummia. Ambient-sirinää, heinäsirkkoja, linnunlaulua, ei melodioita… Se päättyi helvetilliseen jysähdykseen. ”Koska te lopetatte, että päästään tanssimaan?” jengi huuteli. Meidän oli pakko häipyä takakautta… Etulinjassa oltiin! Levyjä NEUMilta ei koskaan tullut, mutta musaa on paljon tallessa. NEUM on edelleen olemassa samalla miehistöllä.
Wigwamissa olit kahteenkin otteeseen, 1975–77 ja 2001–06.
– Joo, ja nyt myös Gutsin (Gustavson) ja Rekun (Rechardt) liidaamassa Wigwam Experiencessä, jossa ei ole Jimiä (Pembroke).
– Gutsin ja Pohjolan lähdettyä, ennen Nuclear Nightclubia, Måsse (Groundstroem) pyysi mua mukaan. Ajatuksena oli modernisoida bändiä. Olin jonkinlainen ulkojäsen. Levyn jälkeen mua pyydettiin virallisesti bändiin, mutta kieltäydyin kun mulla oli niin monta rautaa tulessa ja Wigut on niin jännitteinen bändi. Siellä on aina suurten persoonien henkilökemiat kitkanneet keskenään. Mä tulin kyllä toimeen kaikkien kanssa.
– 2000-luvun jakso oli seesteisempi, kun ikä oli vähän tasoittanut tyyppejä. Keikkojen jälkeen Jim tosin häipyi Amerikkaan sanomatta mitään kenellekään, vaikka oli suunniteltu levyn tekoa. Mutta hienoa musaa bändi on tehnyt ja on kiva olla mukana tässä uusimmassa versiossa, jossa tavallaan yhdistyy Wigwamin koko historia.
Teksti: Jussi Niemi
4. syyskuuta 2021, Scandic Hämeenpuisto, Tampere
Haastattelu julkaistu alun perin Soundissa 9/21.
