Haastattelu: Arctic Monkeysin uutuusalbumin kanteen liittyy erikoinen tarina – levy sai innoitusta kuvasta eikä toisin päin

Mitä yhteistä on brittilistan ykköspaikan vakiovieraalla Arctic Monkeysilla ja filmikuvaamisella? Ainakin rumpali Matt Helders, joka jutteli Soundille kahdesta intohimostaan: vanhalla tekniikalla valokuvaamisesta ja ajattoman musiikin tekemisestä 20-vuotiaassa yhtyeessään.
16.11.2022 13:57

Kanteen sisältyy epäilemättä tahallista komiikkaa. Arctic Monkeysin The Car -albumin kansikuvassa jököttää mikäpä muukaan kuin auto. Tapahtumien järjestys saattaa yllättää, nimittäin ensin oli valokuva autosta.

– Otin kuvan muutama vuosi sitten asustellessani Los Angelesin alakaupungilla, kertoo Arctic Monkeysin rumpali Matt Helders videoyhteyden välityksellä.

Los Angelesissa hän on nytkin, vaikkakaan ei enää samassa asunnossa.

– Tuo oli näkymä ikkunastani. Otin muutaman kuvan, ja tästä ruudusta pidin erityisesti. Lähetin sen Alexille ihan vain näyttääkseni, millaisen kuvan olin ottanut uudella 90-millisellä linssilläni.

Alex on tietenkin Arctic Monkeysin laulaja ja pääasiallinen biisintekijä Alex Turner. Ja sattui niin, että valokuva inspiroi Alexia kirjoittamaan kappaleen The Car. Lopulta oli vain loogista, mikä yhtyeen seitsemännen albumin nimeksi ja kanneksi päätyi.

Kannen julkistuksen jälkeen joukko innokkaita Twitter-käyttäjiä alkoi selvittää, mikä auto kaukaa otetussa kuvassa on. Konsensukseksi muodostui, että auto muistuttaa 80-luvun lopun Toyota Corollaa.

– En tietenkään tajunnut ottaa silloin selvää, mikä ja kenen auto se on, mutta henkilökohtaisesti minäkin uskon, että Toyota Corolla se on, Helders nauraa.

Helders on innokas valokuvaharrastaja. Hän esittelee kuviaan Instagram-tilillään, ja huomattavan usein kuvissa näkyy juuri tuon aikakauden autoja.

– Se taitaa olla totta, vaikka kyse on sattumasta. Kun käveleksin ympäriinsä näillä seuduilla, näen paljon tuollaisia autoja hylättyinä. Ja kaikki tuon ajan tavara näyttää hyvältä filmillä.

Paino sanalla filmi, Helders on nimittäin vannoutunut analoginen filmikuvaaja.

– En ole täysin ehdoton sen suhteen, ja on minulla digikamerakin, mutta minä vain satun pitämään filmistä. Pidän siitä, että filmi pakottaa miettimään kuvaamista tarkemmin. En voi vain tykittää tuhatta ruutua ja valita niistä yhtä hyvää. Filmille kuvatessani muistan jokaisen ruudun, jonka olen kuvannut. Muistan, miltä minusta siinä hetkessä tuntui.

– Olen valokuvannut yhtä kauan kuin olen soittanut rumpuja, siis jostain 16-vuotiaasta. Koulussamme oli pimiö, joten opin hallitsemaan tekniikan. Aloin kuitenkin kuvata enemmän vasta sitten, kun aloimme tehdä kiertueita ja pääsin uusiin paikkoihin.

Tarinasta seuraa hauska ajatusleikki. Helders päätyi 20 vuotta sitten perustamaan kavereidensa kanssa Arctic Monkeysin sattumalta, ja aluksi se olikin vain hauska harrastus. On siis teoriassa mahdollista, että kahdesta harrastuksesta voiton olisikin vienyt valokuvaus.

– Se olisi ollut mahdollista, Helders nauraa. – Tajusin kuitenkin pian, että olen parempi rumpalina. Mutta nautin molemmista yhä yhtä paljon kuin silloin.

Valokuvauksesta voisi toki jutella vaikka koko haastatteluajan, mutta lienee parempi ohjata keskustelu takaisin Arctic Monkeysin uuteen albumiin. The Car tuntuu hyvin luontevalta jatkolta neljän vuoden takaiselle Tranquility Base Hotel & Casinolle, jolla Alex Turner vaihtoi kitaran pianoon ja löysi lopullisesti sisältään croonerin. Tällä kertaa mukana on kuitenkin enemmän sovituksellista vaihtelua sekä laajempaa dynamiikkaa, jota vahvistaa monin paikoin yltäkylläisenä soivat jouset.

En voi vastustaa kiusausta vetää yhtäläisyyksiä Matt Heldersin filmikuvausharrastuksen ja yhtyeen nykyisen musiikin välille. Molempia tuntuu leimaavan kaipaus olla irti modernista estetiikasta. Ajattomuudeksikin sellaista tavataan kutsua.

Helders ei tyrmää ajatusta.

– Ensimmäisillä levyillämme soitimme paljon livenä. Painoimme reciä ja tallensimme biisin, ei sen kummempaa. – Nykyään käytämme paljon enemmän aikaa soundin ja sovitusten miettimiseen, mikä osaltaan lisää tunnetta ajattomuudesta. Mutta ei tämän ole tarkoitus olla myöskään täysin retroa. Pyrimme jonnekin välimaastoon, missä uusi yhdistyy toisesta ajasta saatuun inspiraatioon.

Helders kertoo, että The Carin oli tarkoituskin jatkaa siitä, mihin edeltäjänsä jäi. Täysin nikottelematta muu yhtye ei kuitenkaan Alex Turnerin Tranquility Base Hotel & Casinoa varten tuomia pianodemoja aluksi niellyt.

– Prosessin alussa on aina keskustelua bändin kesken, etenkin kun kyseessä on jotain tuollaista, mitä Alex on visioinut täysin itsenäisesti, ja jotka nojaavat muutenkin tavallista vähemmän yhteistyöhön. Se herättää ajatuksia siitä, sopiiko tämä meille ja saammeko sen kuulostamaan meiltä. Mutta lopulta meidän täytyy vain luottaa, että koska me teemme sen, lopulta se kuulostaa meiltä.

Varmuutta The Carin tekoon antoi epäilemättä sekin, että monia hämmentänytkin Tranquility Base Hotel & Casino meni jokaisen edeltäjänsä tapaan Brittien listaykköseksi.

– Joka kerta kun meidät on palkittu ottamastamme riskistä, on se kasvattanut itseluottamustamme. Sama tapahtui myös Humbugin kohdalla, Helders huomauttaa viitaten Josh Hommen kanssa työstettyyn kolmanteen albumiin, joka ensimmäisen kerran lavensi yhtyeen suoraviivaista soundia.

– Meille ainoa keino selviytyä yhtyeenä on kyky mennä eteenpäin ja kehittää soundiamme matkan varrella.

Se tuntuu luonnolliselta siinäkin mielessä, että myös ne 20 vuotta yhtyeen matkassa pysyneet fanit ovat kasvaneet ja muuttuneet.

– Olen aina luottanut juuri siihen, Helders sanoo. – He olivat ikäisiämme, kun aloitimme, ja he ovat ikäisiämme nyt. Mutta täytyy lisätä, että yllätyn aina kun eturivissä on nuoria, jotka ovat syntyneet silloin kun debyyttimme ilmestyi. Se on kiehtovaa.

Jouset tosiaan hallitsevat The Caria. Eivät koko albumia, mutta aina kun ne astuvat näyttämölle ne varastavat koko show’n. Matt Helders kertoo, että ajatus jousista syntyi jo albuminteon alkuvaiheessa.

– Prosessi vei tällä kertaa paljon kauemmin kuin normaalisti, Helders kertoo koronan aiheuttamiin vaikeuksiin viitaten. – Mutta jo varhaisiin demoihin soitimme kiippareilla juttuja, jotka halusimme lopulta toteuttaa jousilla.

– Alexille oli todella tärkeää, että jousia on siellä, missä niitä tarvitaan mutta ei siellä, missä ei tarvita. Luulen, että niitä tuli lopulta juuri oikea määrä.

The Car on tunnelmaltaan melankolinen. Siinäpä adjektiivi, joka olisi ehkä kaikkein huonoiten kuvannut ensimmäisten albumiensa aikaista Arctic Monkeysia.

– Niinpä! Mutta omituista on, että jotenkin saamme kaikki ne biisit toimimaan samalla keikalla. Pystymme rakentamaan setin, jossa on järkeä. Vanhoilla levyillämmekin oli haikeampia hetkiä, jossain siellä kaaoksen keskellä, ja nyt ne nousevat esiin uudella tavalla. Meissä on aina ollut sitäkin puolta, mutta iän myötä se on luonnollisesti mennyt tähän suuntaan.

Helders huomauttaa myös, että tyylin muutos on vaatinut heidän kehittymistänsä muusikkoina. Häneltä itseltään se on vaatinut rumpujen soittoon uudelleen asennoitumista.

– Minä keskityin pitkään siihen, että yritin keksiä mahdollisimman omaperäisiä biittejä. Se oli hauskaa, ja se on edelleen hauskaa keikoilla. Nykyään kuitenkin pyrin olemaan rumpali, joka miettii, mikä sopisi kuhunkin biisiin. Pyrin hillitsemään itseäni ja soittamaan rytmejä, jotka näyttävät ehkä paperilla helpoilta mutta jotka on vaikea saada toimimaan hyvin.

Siihen nähden, että Helders tarttui rumpuihin lähinnä koska bändin muut soittimet olivat jo varattuja, on hänestä kehittynyt huomattavan monipuolinen ja arvostettu rumpali. Konkreettinen osoitus tästä saatiin, kun 8-vuotiaana Youtube-sensaatioksi noussut ja muun muassa Dave Grohlin battleen haastanut ihmelapsirumpali Nandi Bushell ylisti Heldersiä suosikikseen. He päätyivät myös äänittämään yhdessä muutaman rumpujamivideon.

– Äänitimme levyä sattumalta aika lähellä paikkaa, missä Nandi asuu, joten laitoin hänelle viestiä Instagramissa.

Itse asiassa hänen isänsä taitaa vastailla hänen Instagram-viesteihinsä. He kutsuivat minut jammailemaan, ja se oli todella hauskaa. Nandi on mahtava tyyppi.

Millaisia rumpaleita itse fanitit aloittaessasi?

– Hassua kyllä, suosikkini oli The Hivesin Chris Dangerous! Hän oli tähti, ihan yhtä iso osa kokonaisuutta kuin laulajakin, Helders muistelee vuosituhannen vaihdetta.

– Mutta muistan myös, kun näin koulun jälkeen tv:ssä Buddy Richin, enkä tajunnut yhtään mitä tapahtuu. Ajattelin vain, että mitä ikinä tämä on, haluan olla osa sitä.

Los Angeles on ollut Matt Heldersin koti jo kymmenen vuoden ajan, ja Arctic Monkeysin jäsenet ovat muutenkin levittäytyneet laajalle. Kaikki sai kuitenkin alkunsa Sheffieldissä vuonna 2002.

– En tunne itseäni niin vanhaksi, että siitä voisi olla noin kauan, Helders nauraa.

– Britanniasta poissa oleminen on antanut minulle uutta perspektiiviä kotimaahani. Aina kun palaan sinne, näen asiat eri tavalla ja osaan arvostaa kaikkea enemmän.

Halutessaan Heldersin on helppo palata ajatuksissaan 20 vuoden takaiseen Sheffieldiin. Sen kun vain laittaa soimaan Arctic Monkeysin varhaisen demokokoelman, joka löytyy Youtubesta nimellä Beneath The Boardwalk.

– Meillä oli tapana äänittää muutama demobiisi cd:lle ja jakaa niitä keikoilla. Jossain vaiheessa joku päätti laittaa ne internetiin. Itse en edes muista, mitä biisejä siellä on.
Musiikillisesti paljon on toisin noista ajoista, mutta missä mielessä Arctic Monkeys ei ole muuttunut?

– Me olemme aina onnistuneet säilyttämään bändin sisällä yhteisen asenteen ja tähtäimen sen suhteen, mitä tahdomme. Emme oikeastaan koskaan isommin riitele, ja kaikkien ideat otetaan vastaan. Toisin sanoen bändin dynamiikka ja keskinäiset välimme ovat pysyneet hyvin samankaltaisina.

– Se ei ole itsestäänselvyys, etenkään kun kaikki meistä ovat muuttuneet ja asummekin eri paikoissa. Mutta aina kun olemme yhdessä, kaikki palaa ennalleen. Luulen sen johtuvan siitä, että tunsimme toisimme jo ennen bändiä, joten se ei ole ainoa meitä yhdistävä asia.

Mitä seuraavaksi? Onko luvassa taas yksi äkkikäännös vai looginen jatko-osa?

– Rehellisesti sanoen meillä ei ole pienintäkään ideaa siitä, Helders vakuuttaa.

– Tätä levyä tehtiin kauan, mutta se tuntuu yhä tuoreelta. Saa nähdä, miltä meistä tuntuu kiertueen jälkeen. Menemmekö suoraan studioon, ja jos menemme, niin saammeko vaikutteita siitä, mitä tulemme seuraavien kuukausien aikana maailmalla näkemään.

Teksti: Mikko Meriläinen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 9/22.

Lisää luettavaa