Keikkareportaasi: Rock the Beachin suurimmat tähdet olivat Foo Fighters ja Biffy Clyro, joista toinen onnistui ja toinen ei

Rock the Beach, Hietaniemen uimaranta, Helsinki, 19.6.2017

Teksti: Henri Eerola, kuvat: Jana Blomqvist

On tuskin suurentelua väittää Suomen rock-kesän virallisten avajaisten sijoittuneen tänä vuonna kesäkuun kolmannen viikon maanantaille.

Vuonna 2013 järjestetty kaksipäiväinen Rock the Beach -festivaali sai jatkoa, nyt yksipäiväiseksi ja viisibändiseksi typistettynä. Illan pääesiintyjä Foo Fighters ei ole monen muun valtavirtayhtyeen tapaan Suomessa liian taajaan vieraillut, joten vastaava huomioarvo tapahtumalle olisi saavutettu ilman konseptikuriositeettiakin.

Alueena Hietaniemen uimaranta on toki vapaamuotoiseen hengailuun soveltuva, mutta oheistoiminnan sijaan keikkoja seuramaan saapuneelle se on kohtalaisen karmaiseva. Ranta-alue ei sattuneesta syystä anna lavalle katsottuna vasemmalle anteeksi, joten vaikka alue onkin suuri, se on sitä lähinnä pituussuunnassa.

Asian tolaa ei ainakaan helpottanut järjestäjien päätös rajoittaa lavan edustan henkilömäärää – ainakin oman tulkintani mukaan totaalisen mielivaltaisesti. Käytännössä tämä tarkoitti, ettei lavan eteen ollut kello seitsemän jälkeen mitään asiaa, ellei ranteessa komeillut Priority/VIP-ranneke, jonka varjolla sai kulkea etukentän oikeasta laidasta mielin määrin. Jo pelkästään VIP-portilla päivystäneiden ja jatkuvalla syötöllä poikkeusratkaisua selittäneiden järjestyksenvalvojien ilmeistä näki, että toteutettu politiikka oli äärimmäisen syvältä.

Arki-ilta ei ole jo iltapäivällä alkavalle ohjelmalle kaikkein ideaalein, ja allekirjoittanutkin onnistui saapumaan paikalle vasta hieman ennen toiseksi viimeistä esiintyjää. Vaikka olisinkin olosuhteiden salliessa mieluusti seurannut myös illan aiempien esiintyjien edesottamuksia, myönnettäköön suurimman mielenkiinnon kohdistuneen illan pääesiintyjiin, joista toinen onnistui ja toinen ei.

Skottilainen Biffy Clyro on musiikkinsa puolesta ansainnut kaiken sille viime vuosina suodun huomion. Kuitenkin valtavalla rantalavalla sitä seuratessa väkisinkin mietti, kuten niin monen muunkin jättibändin tapauksessa, miten paljon paremmin musiikki toimisi pienimuotoisemmissa olosuhteissa.

Biffy Clyron ydinryhmä on trio, ja valitettavasti myös huomattavan karismaton sellainen. Toki bändillä riittää uransa tässä vaiheessa pelkkiä tykkibiisejä yli tunnin tarpeiksi, mutta sen studioalbumeilleen tiristämä intensiteetti, tunteen palo ja arvaamattomuus eivät tällä kertaa kantautuneet yleisöön.

Oma osuutensa pannukakkuun toki oli äänentoistolla, jonka puitteissa odotetun tuuliset olosuhteet tekivät kaikkensa Biffy Clyron keikan sabotoimiseksi. Ottaen huomioon, miten miellyttävää tämän jälkeen esiintynyttä Foo Fightersia oli kuunnella, väitän osan äänisotkusta johtuneen myös äänimiehen ammattitaido(ttomuude)sta.

Puolivälissä kenttää esityksen seuraaminen oli kohtalaisen korutonta: lavan edessä ääni mitä luultavammin soi moitteetta, mutta tuuli teki matkan päässä tehtävänsä, kun taas kentän puolivälin lisäkaiuttimet ampuivat naamaan täydellä teholla, jotta takakentän kaljasiepot kuulisivat paremmin.

Moni asia onneksi muuttui illan ykkösnyrkin ampaistua lavalle – ja mikä huomionarvoisinta, viisitoista minuuttia ilmoitettua ajankohtaa aikaisemmin. Myös keikan startti oli musiikkinsa puolesta erikoinen, sillä jättikonsertteihin perinteisesti kuuluvan alkuräjähdyksen sijaan alkuun päästiin verrattain rauhallisen Everlongin tahdissa.

Foo Fighters paalutti heti alkuun illan teeman, jonka teesinä toimi ennen kaikkea kiireettömyys. Väitän, että monien kappaleiden tempo keikkui normaalia alhaisempana, ja muutenkin bändipomo Dave Grohl unohtui rupattelemaan yleisölle juuri kelloon katsomatta.

Foo Fighters on tanssittavan ja laulettavan kappalemateriaalinsa ohella ennen kaikkea kahden miehen show. Kun muun miehistö ei juuri tee numeroa läsnäolostaan, huomio kiinnittyy Grohliin ja mieheen suoraan hänen takanaan, rumpali Taylor Hawkinsiin. Valovoimainen ja sanavalmis kaksikko sai jättiscreeneiltä ehdottomasti eniten ruutuaikaa, ja valtaosa kappaleiden välisestä joutoajasta kului herrojen keskinäisen piikittelyn merkeissä.

Mitän bändin soittoon tulee, odotukseni täyttyivät koko lailla täydellisesti. Järisyttävän karismaattisella Grohlilla on hämmentävä taito luoda yhteys yleisöönsä sen kokoluokasta riippumatta, minkä vuoksi hymyjä ja heittäytymistä esiintyi läpi ihmismeren. Myös siellä takana, josta ilman videokuvaa olisi ollut täysi mahdottomuus tulkita lavan tapahtumia.

Katso kookas kuvagalleria Foo Fightersin keikasta täällä.