Jossain vaiheessa olen luovuttanut. En keksi mitään muuta syytä.
Levyhyllyyni on päätynyt nimittäin ihan ihmeellistä paskaa. En ole ilmeisesti jaksanut piitata jonkinlaisen koherentin kokoelman ylläpitämisestä. Tylsäähän se olisikin, mutta jokin raja sentään.
Kotonani käyvät ihmiset usein ihastelevat vinyylikokoelmaani. Mikäs siinä, mukavaltahan se tuntuu. He eivät kuitenkaan tiedä kokoelman pimeitä puolia.
Nyt paljastan niistä muutaman. Ei ole kyse mistään guilty pleasures -osastosta, sillä en usko mihinkään ”syntistä hyvää” -käsitteeseen. On vanhanaikainen ajatus, että ihminen ei voisi pitää mistä tahansa.
Puhun ihan rehdistä paskasta.
Haluan aloittaa ehdottomasti paskimmasta.
Minä omistan 12–tuumaisen vinyylisinkun Jim Carreyn Cuban Petestä. Tämän kirjoittaminen tekee kipeää. Biisi on elokuvasta The Mask (1994). Mieleeni tulee saman tien kohtaus, jossa Jim Carrey heiluttaa marakasseja ja tanssii typerästi. Lapsena pidin elokuvasta, mutta yritin katsoa sitä joskus vanhempana ja se oli sietämätöntä.
Miksi minulla on tämä levy? Rehellisesti sanoen minulla ei ole siitä mitään käsitystä. Ehkä se on tullut jonkin isomman levysatsin mukana? Ehkä olen törmännyt siihen heikkona hetkenä ja ajatellut, että tässähän hyvä läppä? Ehkä olen tilannut sen humalassa?
Viimeksi mainittu on mahdollista, sillä joskus opiskeluvuosina postiluukusta tipahti yhtäkkiä Amazonista tilaamani kirja How To Speak Wookiee: A Manual For Intergalactic Communication. En muistanut tilanneeni sellaista. Se oli pienistä napeista ääninäytteitä suoltava kuvakirja, jonka piti opettaa minut puhumaan kuin Chewbacca. Kirjan merkillisin saavutus oli, että sen ääninäytteet saivat ex-kumppanini kissat täysin sekaisin, jopa hieman kiimaisen oloisiksi.
En muista koskaan soittaneeni Cuban Pete -singleä. Aina välillä se vilahtaa hyllyjä läpi käydessä ja joka kerta vituttaa. Miten sellaisesta levystä edes hankkiutuisi eroon? En haluaisi antaa sitä edes pahimmalle vihamiehelle. En halua nähdä levyn vuoksi sekuntiakaan vaivaa.
Olkoon Cuban Pete hyllyssä ja soikoon se sitten, kun maailmanloppu tulee.
Jossain vaiheessa elämääni olen kantanut eurolla kirpputorilta kotiini kamalan näköisen levyn. Sen nimi on Doing The Impossibull ja sen on levyttänyt yhtye nimeltä Kra. Onneksi maksoin siitä vain euron, Discogsissa joku on maksanut parikymppiä.
Sen värikäs kansi – jossa on vihreä piirretty härkä keltaisella pohjalla – on vituttanut minua aina. Tätä kirjoitusta varten soitin levyä tiettävästi ensimmäistä kertaa. Soittajia levyllä on parikymmentä ja musiikki vaihtelee kansanmusiikista hyvin tönkköön huilureggaeen.
En ole tiluttelumusiikin ystävä, joten miksi minulla on hyllyssä Stevie Ray Vaughan & Double Troublen levy Couldn’t Stand The Weather? Pikemminkin couldn’t stand the cover! Kansikuvassa on pitkä valotusaika ja hahmo, joka esiintyy kuin kahtena…
Ensimmäisen biisin nimi on Scuttle Buttin’. Niin mitä? En tiedä, miten humalassa tätä pitäisi kuunnella, mutta musiikki tuntuu tulevan jostain läikkyneiltä shoteilta haisevasta teksasilaisesta saluunasta. Viimeistään Voodoo Chile -coverin kohdalla menee hermot. Tosi rasittavaa musaa!
Oma lukunsa on kaikki arvioita varten saadut levyt, joista ei ole mihinkään ja jotka ovat jääneet roikkumaan hyllyyn. Mitä niillekin tekisi?
Sanokaa, että 2010-luvun taitteen synth wave tulee taas joskus muotiin ja saan näistä levyistä omani takaisin?
Ei makeaa mahan täydeltä, mutta jätetään paras viimeiseksi.
Minulla on Jukka Pojan levy omistuskirjoituksella.
Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 8/24.