Tommi Liimatan aikamatka – Nyt jyrähtää

Tässä 11-osaisessa sarjassa Tommi Liimatta pöyhii 1970-luvun Soundeja.

Liimatan aikamatka, osa 8/11:

Nyt jyrähtää

Vuonna 1991 Eero, Jussi & The Boysin koulukiertue saapui Rovaniemelle Korkalovaaran yläasteelle, missä kävin ysiluokkaa. Oppitunnin mittainen rockin historiakatsaus painottui luonnollisesti 50-luvulle. Keikan jälkeen menin pyytämään nimmareita. Ensin Eero Lupari, sitten Eero Raittinen, jolta kysyin: ”Kauanko sinä soitit Pressassa?”

”Lauloin”, Eero korjasi ja ojensi lappuni. ”Kaksi ja puoli vuotta.”

Aika vähän, ajattelin nolona. Tai niin no, kahden albumin ajan.

Kaksi levyä samalla bändillä on oikeastaan Eero Raittisen uralla harvinaisen paljon. Rotox, jossa myös Boys-mies Lupari soitti, teki Etsikko-lp:n 1976 ja hajosi. Hillel Tokazierin kanssa samana vuonna tehty Good Rockin’ Tonight oli niin ikään kertahomma, vaikka yhteistyö Hillen kanssa jatkui Ballissa, joka puolestaan pysähtyi kahden singlen jälkeen. Syntyi Boxcar, joka julkaisi 1978 Necktie Partyn, ainoansa. Tasavallan Presidenttiä edeltänyt, vuoden verran keikkaillut Groon ei levyttänyt lainkaan.

”Rocklehti uskoo siihen, että sen esittelemä uusi nimi on tullut jäädäkseen. Ainakin uskottelee uskovansa.”

Rocklehti uskoo siihen, että sen esittelemä uusi nimi on tullut jäädäkseen. Ainakin uskottelee uskovansa. Kun Eero astuu julkisuuteen Rotoxin kanssa, rocklehti suhtautuu kuin äiti miniään: jospa tämä lopultakin on se oikea. Kun bändi pettää nämä odotukset, hajoamisesta on rocklehdessä vain pieni, harmitteleva ilmoitus.

Nuortenlehti toimii toisin, se huutomerkitsee joka käänteen: loppu on ”shokki”, perustaminen oli ”nyt jyrähtää” ja ura oli ”ilmestyksenomainen”.

”Me lähdimme heti alusta tuollaiselta pitkäjännitteiseltä pohjalta – periaatteena se, että bändi olisi jokaiselle pääduuni”, Raittinen kertaa Rotoxin tavoitteita Soundissa 2/76, jonka kansikuvassa yhtye katsoo luottavaisena eteenpäin. ”Tällaisen musan puitteissa ei tässä maassa ole lähestytty laulua samalla tavoin”, Lupari toteaa hieman kryptisesti ja lyö samalla tahattomasti arkunnaulan, koska rockin kentällä ovat kunnianhimo ja uuden etsintä yleensä esteitä menestykselle.

Eero Raittinen on hieno artisti, en minä sillä. Käytän Raittista vain esimerkkinä siitä, että kaikki kokoonpanot eivät elä pitkään. Ainahan alkuinto riittää vain ensimmäiseen isoon etappiin. Ensilevyn jälkeen arki raatelee. Kalenterit eivät mene yksiin, ohjelmistosta kiistellään ja rahasta, yhden naamaa ei jaksa katsella. Sen seuraavankin miniäkokelaan rocklehti kumminkin kuvin ja sanoin esittelee, koska moninaisuus ravitsee musiikin multaa, ja eihän sitä koskaan tiedä.

Jukka & Jytämimmien taannoinen ”shokkiero” tiiviin keikkailun päätteeksi on aivan johdonmukainen toisinto sieltä alkuperäiseltä ”jytäkesältä ’76”: ennen vanhaan bändit kuolivat nuorina. Tahkottiin kesäsinkun voimalla kolmekin vetoa päivässä, elokuussa se oli slut nu. Sitten tuli jotain muuta.

Kun Eero Raittinen 1991 huomautti jännittyneeseen kysymykseeni, että hän lauloi ”T.Prexissä” eikä soittanut, vastauksen tiukka sävy ilmaisi että hän on ensisijaisesti laulaja. Ja laulajilla ovat taustat vaihtuneet aina. Eivät välttämättä banaaleistakaan syistä, vaan koska laulaja etsii.

Teksti: Tommi Liimatta
Julkaistu alun perin Soundissa 9/2015