Vapaaehtoisesti menneisyyden vankilassa

8.12.2011 14:46


Simon Reynolds on kova jätkä. Sen lisäksi, että hän on kirjoittanut erinomaisen post-punkhistoriikin Rip It Up And Start Again, hän myös osaa mainita Lady Gagan mainitsematta samassa lauseessa Madonnaa. Tai edes seuraavassa. Tai koko Gagaa käsittelevässä lauseryppäässä.

Simon Reynolds on kova jätkä. Sen lisäksi, että hän on kirjoittanut erinomaisen post-punkhistoriikin Rip It Up And Start Again, hän myös osaa mainita Lady Gagan mainitsematta samassa lauseessa Madonnaa. Tai edes seuraavassa. Tai koko Gagaa käsittelevässä lauseryppäässä.

Reynoldsin uusin kirja Retromania: Pop Culture’s Addiction to Its Own Past käsittelee popkulttuurin kyltymätöntä nälkää omaa menneisyyttään kohtaan ja samalla sitä, miten juuri kukaan ei enää katso tulevaisuuteen. Ja mitä tapahtuu, kun menneisyys loppuu kesken. Kirja on äärimmäisen mielenkiintoinen ja siitä välittyy vahvasti kirjoittajansa 25 vuotta syvällistä ajattelua aiheesta popkulttuuri.

Kirja tarjoaa emotionaalistakin tarttumapintaa. Lähes 50-vuotias Reynolds tiputtelee välillä anekdootteja keski-ikäisen perheenisän arjesta, suhteestaan poikaansa ja elämästään ikääntyvänä ihmisenä, jonka elämä on kulunut popmusiikin ja sen lieveilmiöiden parissa.

Kaltaiselleni 40-vuotiaalle, jonka elämästä popmusiikki ja sen lieveilmiöt ovat vieneet melkoisen osan, tässä on paljon mietittävää. Kirjassa eritellään keskiluokkaista tapaa ostaa käytettyä: vanhoja vaatteita, menneiden vuosikymmenien musiikkia ja niin edelleen. Eettisesti kestävämpää, mutta psykologisesti samanlaista kuluttamista kuin merkkivaatteiden ostaminen.
Ehkä kaikki tuo johtuukin yksinkertaisesti kuoleman pelosta?

Ostin kesällä Uncutin julkaisemien yhdelle bändille omistettujen erikoislehtien sarjan Pink Floydia käsittelevän läpyskän. Sitä tovin lueskeltuani sieltä täältä aloin tuntea pakottavaa tarvetta ostaa bändin Division Bell -levyn.

Keräilyapina selässäni suorastaan riehaantui. Hypistelin jo levyä sormissani Kallion kesäisellä puistokirppiksellä, mutta sain pienen äänen päässäni kukistettua. Olen kuunnellut kyseisen levyn useaan otteeseen eikä siinä ole mitään hyvää. Olin siitä tietoinen koko tämän sisäisen ”kamppailun” ajan.

Olen takuulla syyllistynyt joihinkin Reynoldsin kirjassa mainittuihin neuroottisiin käytösmalleihin, mutta en juurikaan Nick Hornbyn kirjoista löytyviin. Sanoisin olevani siis vielä voitolla.

Ja niin pitkään, kun pystyn järkipuheella rauhoittamaan sen niskaani kavunneen keräilijäapinan, enkä sorru ostamaan Pink Floydin tai Led Zeppelinin uran loppupään levyjä, riippuvuuteni lienee hallinnassa. Se, että omistan kaksi kappaletta Doobie Brothersin The Captain And Metä ja Circlen Soundcheckiä on puhdasta huolimattomuutta. Ihan oikeasti!

Mikä tärkeintä, löydän joka vuosi uusia (ja uusia vanhoja) levyjä, joita rakastan.

TEKSTI: Arttu Tolonen

Lisää luettavaa