ANATHEMA: Distant Satellites

ANATHEMA
Distant Satellites
Kscope

Anathema näyttää palanneen normaaliin julkaisurytmiin seitsemään vuoteen venähtäneen levytystauon jälkeen. Anathema on käynyt läpi merkittäviä metamorfooseja sitten perustamisensa vuonna 1990. Yhtye jätti jo aikapäiviä sitten deathin ja doomin siirtyessään Pink Floyd -tyyppiseen musisointiin. Nyt nekin päivät näyttävät olevan takanapäin, kun bändi on liukunut kohti jonkinlaista postprogressiivista musiikkia. Liekö juuri bändin varhaishistoria syynä siihen, että metalliväkikin kokoontuu mielellään Anatheman levyjen äärelle, vaikka metallin kanssa Anathemalla ei ole ollut enää aikoihin mitään tekemistä.

Distant Satellites on bändin kokemista muutoksista huolimatta tunnistettavaa Anathemaa, mutta vielä vuosituhannen vaihteessa yhtyeen levyiltä pystyi aistimaan väkevämpää tunteen paloa. Uutuuden kappalevalikoima leijailee samaan tapaan kuin edeltäjiensä, mutta tila ei tule nyt samalla tavalla täyteen kuin ennen. Ennen pitkää taukoaan tekemillä levyillä Anatheman onnistui olla kokonaisvaltainen ja tiheätunnelmainen.

Distant Satellites on parhaimmillaan erinomaista pienimuotoista maalailua, mutta monilta osin uusi levy kuulostaa hieman muoviselta − ikään kuin bändille olisi ollut tärkeämpää ohjelmoida syntetisaattoreitaan sen sijaan, että he olisivat heittäytyneet sävellystensä vietäviksi.

Laulaja Vincent Cavanagh pelastaa monilta osin koko levyn, sillä vaikka hän ei perinteisessä mielessä ole erinomainen vokalisti, Anathema on juuri oikea foorumi hänen kaltaiselleen äänelle. Lisäksi hän on bändistä ainoa, joka pystyy pistämään itsensä oikeasti likoon kappaleiden puolesta, kun muut tuntuvat kiipeävän tekniikka edellä puuhun.

Bändi on riisunut ilmaisuaan ja ihan tarkoituksella. Tavoitteena on kuulemma ollut tehdä niin sanotut Radioheadit. Kenties juuri tästä syystä levyn jännite hieman ailahtelee ja aiheuttaa taisteluväsymystä. Tästä taas seuraa se, että levy vaatii tavallistakin enemmän kuuntelua alkaakseen avautua kunnolla.