Arvio: Billie Eilishin uutuus sisältää yhtä eroottista diskopastissia lukuun ottamatta hiljaisia poptutkielmia vailla hittipotentiaalia

Arvio julkaistu Soundissa 6/2024.
Kirjoittanut: Joni Kling.

Arvio

Billie Eilish
Hit Me Hard And Soft
Interscope

Ymmärrän hyvin Billie Eilishin nostamista sukupolvensa ääneksi. Nostamisenhan ovat tehneet pikkukonservatiivit kriitikot, joille aikoinaan aivan poikkeuksellisen nuori Eilish edusti perinteisine laulunkirjoitustaitoineen, sydänvereslihaisene teksteineen ja sopivan grungesti valtavirtaa vastaan potkivine asenteineen paluuta johonkin vanhaan ja turvalliseen. Mikään hänen musiikissaan ei tuo mieleen ikääntyvää popjäärää huolestuttavaa muutosta, vaan enemminkin paluuta entiseen. Ei ole liikaa teknoa, ei ole housea eikä mitään syntikkapoppia, vaan wanhaa kunnon ”tekemistä”. Nuoriso ei olekaan pilalla. Aito singer-songwriter!
Tätä vasten Eilishin kolmas albumi on yhtä aikaa vahvistus ja samalla tervetullut irtiotto kaikesta siitä, mitä hänestä on aiemmin sanottu. Nyt on sisäänpäinkääntymisen aika; aika tehdä tosissaan niitä sydänverellä kirjoitettuja biisejä, mutta ei vahingossakaan toki tehdä niistä liian viihdyttäviä.
Kymmenen lyhyttä kappaletta vailla koukkuja, vailla hittipotentiaalia, omituisen leijailevaan minimalistiseen äänimaisemaan toteutettuna. Ainoastaan eroottinen diskopastissi Lunch erottuu mahdollisena yleisönpalvelijana. Muutoin Hit Me Hard And Soft sisältää lähinnä hiljaisia poptutkielmia, välillä löytyy muutama erottuva tuotantoratkaisu: Wildflowerin akustinen AOR-soundi kasvaa shoegaze-äänimatoksi, Skinny nappaa viihteelliset 50-luvun Hollywood-jouset taustalleen. Suuren osan ajasta levy on kuitenkin kuin The Greatest – ukulelenäppäilyä 00-luvulta vailla päämäärää. Tämä on selvästi Eilishin henkilökohtaisin levy ja tehty täysin sillä asenteella, että kaikki kirjoitettu menee ilman sensuurin seulaa julki.
Siinä on myös albumin heikkous. Hit Me Hard And Soft on kyllä kiinnostava välistoppi, muutaman vuoden imartelevasta valokeilasta nauttineen zeitgeist-tähden itsetutkiskelu, mutta poplevynä se jää hieman puutteelliseksi. Pikkukonservatiivina huomaan itsekin kaipaavani Billien kykyä kirjoittaa puhdasoppisia hittejä.