Hollantilaisbändin debyyttilevy Black Magick Boogieland (2015) oli spiidillä öljytty riffimylly, jolla jokseenkin keskenkasvuinen punkmentaliteetti kohtasi vakavien progejanareiden tarkan soittotaidon. Hauskaa ja hyvää jytää.
Superbia ei jää toistelemaan debyytin reseptiä. Death Alley on levyjensä välissä kiertänyt maailman keikoilla, vaihtanut rytmisektionsa ja aikuistunut. Selvästi sama bändi on yhä kyseessä, mutta kappaleista ainoastaan The Chainin moottoripäinen sahailu ja muljutus jauhaa debyytin energiatasolla. Muilla raidoilla on enemmän King Crimsonia kuin Zekeä. Devil’s Bloodissakin soittaneen Oeds Beydalsin kitarointi on yhä pääosassa, mutta kuusikielinen kylvää nyt enemmän tunnelmaa kuin tuhoa. Sävyjä, dynamiikkaa ja mieletöntä skaalaa löytyy kuten Tapani Kansan vokaali-ilmaisusta.
Tietysti on hienoa että yhtye ei tee samaa levyä uudestaan ja Death Alleyn uudenlainen kunnianhimo kuulostaa luontevalta askeleelta eteenpäin. Omat korvani jäävät kuitenkin kaipaamaan ensilevyn jatkuvasti vaahtosuista rokkailua. Superbia pitää joka tapauksessa Death Alleyn nykypäivän kiinnostavimpien hårdrokkareiden joukossa.