Arvio: Evergrey on pystynyt urallaan urotöihin, mutta uusi albumi ei pärjää edeltäjilleen

Evergrey on tehnyt tasaista uraa siitäkin huolimatta, että bändin tyyli on keinahdellut puolelta toiselle välillä rajustikin. Yhtyeen taannoinen voimametalliin kallellaan ollut musisointi kirvoitti paljonkin ylistystä, eikä syyttä. Sittemmin yhtye on karsinut puhdasta virtuositeettiin perustuvaa suorittamista ja keskittynyt kehittelemään musiikkinsa tunnelmapuolta.
Tässä valossa bändin edellinen albumi A Heartless Portrait (The Orphean Testament) (2022) osui erinomaisesti asian ytimeen. Albumin loihtimat melodioiden varaan rakennetut fiilistelyt olivat paikoittain huikeita jopa Evergreyn omilla mittareilla mitattuna.
Myös uutuutta on jo ehditty kehua, mutta uuden levyn materiaali jää jälkeen edeltäjästään. Totta kai Evergrey kuulostaa edelleen vakuuttavalta ja yhtye selvästi tietää, mitä se tekee. Yhtyeen sävellyksistä ei kuitenkaan paista samanlaista omaperäisyyttä ja sydänverellä laskettua herkistelyä kuin edelliseltä levyllä saattoi kuulla. Nyt Evergrey tekee ”vain” varmaa työtä. Mutta toki levyllä on niitä uljaitakin hetkiä. Esimerkiksi Falling From the Sun ja Cold Dreams edustavat levyn ja myös Evergreyn parhaimmistoa, ja ne kuuluvat uuden levyn moderneimpiin raitoihin.
Evergrey on edelleen relevantti ja kiinnostava yhtye. Vaikka ruotsalaiset eivät napakymppiä uutuudellaan saavutakaan, Theories of Emptinessillä on oma tärkeä paikkansa Evergrey-jatkumossa.