Göteborgilaisen Evergreyn melodinen masentuneisuus kouraisee joka kerta jotain syvällä sielussani. Vaikka käsillä on jo yhtyeen 12. albumi, levy toisensa jälkeen faniuteni tuntuu ainoastaan voimistuvan. Tom S. Englund on edelleen tämän planeetan vakuuttavin melankolian ja kivun tulkki ja tekee kanavointihommansa taas kerran niin järisyttävän koskettavasti, lyyrisesti ja luontevasti että useaan kertaan ovat taas kyyneleet lähellä. Englundin paatoksessa ei ole mitään fuulaa, vaan se porautuu suoraan ytimeen: biisi toisensa jälkeen uskon jälleen jokaisen kuiskatun, vaikeroidun ja huudetun sanan.
Evergreyn kevyesti progeen melometalliin pari albumia takaperin kotiutuneet, kuminauhamaisesti kumisevat djent-riffit tuntuvat nyt oleelliselta osalta soinnin täyteläisyyttä, ja kun kuulijan ei tarvitse enää tarkkailla biisien koukeroita ja tahtilajivaihdoksia korva tarkkana, entistä suoraviivaisemmat kappalerakenteetkin vain palvelevat Englundin vereslihaista tunteen paloa.
Escape Of The Phoenix jatkaa Evergreyn uskomattoman kovien albumien putkea. Täydellisyydestä sen erottaa vain se, että bändi on pitkällä ja vähän risaisellakin urallaan tehnyt vielä tätäkin kovempia albumeja.
