Lyhyt avausinstrumentaali Prelude To Song tekee heti selväksi, ettei nyt olla kepeän levyn äärellä. Siitä huokuu jonkin rankan äärellä olemisen tuntu, mutta myös syvä myötätunto.
Ne kuuluvat lauletuissakin kappaleissa, jotka on kaikki tehty yksin pandemian sanelemassa eristyksessä akustisen kitaran kanssa. Laulaja-lauluntekijä-tuottaja Joe Henry kertoo lisäksi samalle ajalle sattuneen äitinsä ja idolinsa John Prinen kuolemien, Kalifornian metsäpalojen, kongressin valtauksen ja muun poliittisen hulluuden värjänneen musiikkia vahvasti. Tunnelma ei silti ole masentava, vaan lääkitsevä.
Oman alkutyönsä jälkeen Henry lähetteli kotiäänityksensä luottosoittajilleen, jotka saivat tulkita niitä haluamallaan tavalla. Laaja tekijäkaarti onkin melkoinen, seassa luuraavat kitaristit Bill Frisell ja Marc Ribot, urkuja, bassoa ja pedal steeliä soittava Daniel Lanois sekä Henryn saksofonistipoika Levon.
Porukan aikaansaama jälki on yhtaikaa hienostunutta ja folkahtavasti juurevaa eikä Henryn koukeroista laulua pääse syyttämään läsnäolon puutteesta.
Niin paljon hienoa kuin All The Eye Can Seessä onkin, se kuitenkin kärsii yhdestä ratkaisevasta viasta. Samalla verkkaisella tempolla käyviä biisejä ei oikein erota toisistaan useammankaan kuuntelun jälkeen. Albumi on kuin yhtä pitkää filosofisesti omaelämäkerrallista tilitystä. Small Wonder erottuu lähinnä Ribot’n sitarkitaran hienovaraisella kujerruksella ja Karen Dalton edesmenneeseen legendaariseen, opiaattiriippuvaiseen folk-laulajaan viittaavalla nimellään.
