Ainakin Ornette Colemanin, Solomon Burken, Mavis Staplesin ja Madonnan kanssa työskennellyt tuottaja Joe Henry osaa kirjoittaa lauluja itsekin. Ja tietysti äänittää ja tuottaa laulut maukkaasti. Henryn narisevan äänen, pianon, rumpujen, läskibasson ja akustisen kitaran äärimmäisen luontevan ja lämpimän soinnin varaan rakennettu Reverie liikkuu jossain Duke Ellingtonin pianojazzin, Bob Dylanin tarinallisuuden ja Tom Waitsin romuluisesti groovaavan yökerho-noirin viitoittamalla kartastolla.
Tekstit ovat tarkkanäköistä proosarunoutta, joka toimisi musiikista irrotettunakin. Silti ainakin yhtä tärkeän pääroolin vie tarinoita kuljettavan yhtyeen soitto, joka edustaa hienointa mahdollista miljoonan dollarin meininkiä. Äärimmäisen ammattimaista ja sävykästä toimintaa, jossa on silti inhimillistä rosoa ja punkkariakin puhuttelevaa kädenjälkeä. Kuulokkeilla kuunnellessa pelkkään bändisointiin uppoaa niin, että sanoitukset ja sävellykset tuuppaavat välillä unohtumaan.
Kokonaisuutena levy on liiankin tasavahva ja tunnelmaltaan yhtenäisen harras. Akustinen laulelmallisuus ja komeat kielikuvat alkavat puuduttaa levotonta viimeistään 45 minuutin kohdalla. Tunnin mittaisella levyllä tämä tarkoittaa sitä, että neljäntoista kappaleen sijaan kymmenenkin olisi riittänyt. Tai sitten tasaisin väliajoin kaivattaisiin hurjempia sävellyksellisä irtiottoja.
