Samuel Herring mylvi itsensä ihmisten sydämiin kymmenen vuotta sitten, kun hänen luotsaamansa yhtyeen neljäs albumi Singles (2014) meemiytyi menestykseksi Letterman Show’ssa.
Kun vuorossa on nyt bändin seitsemäs levy, huomaa ihmettelevänsä, mihin hetkellinen ihastus kuihtui. Hyvänmielen huumoriksi tarkoitettu sympatia ikämieheyttä kohti kallistuvia syntsapopsynkistelijöitä kohtaan ilmeisesti peitti Future Islandsin todellisen asiaytimen. Tuo ydin on vieläkin itse Herringin vereslihainen romanttisuus ja bändin biisinkirjoituskynä – avut joilla kilpaillaan yhä The Nationalin ja Lambchopin rinnalla. Mutta jakavathan kaikki mainitut myös saman ongelman: ilmaisuvoimaa ja -taitoa löytyy, mutta genreuskollisuus syö lopulta kiinnostavuutta.
Samat kulmikkaat kasaripopkoukut, letkeät AOR-vivahteet ja pehmeät orkestraatiot löytää märkäkorvainen 2010-luvun isukki-indien fani äkätessään ne alkuperäiset levyt, joista perässähiihtäjät voivat vain unelmoida. Future Islandsin sijasta lautaselle jääkin sen jälkeen vaikka Fleetwood Mac. Se on historiatietoisen ja coolin bändin kirous. Muutama tosifani jää, mutta turistit jättävät paratiisin.
